Blogit löytyy jatkossa

 Olen pitkälti siirtynyt kirjoittamaan blogia omaa nimeä kantavalle alustalle.

Www.miiaautero.fi 

Terkuin, Miia

Kokemuksia eroperheen vuoroasumisen järjettömyyksistä

Eron jälkeinen vuoroasuminen yleistyy hiljalleen Suomessa. Nyt jo vajaa kolmasosa eroperheistä on valinnut “viikko-viikko -järjestelyn” lasten asumiseen. Tämä on oikeasti melkoinen määrä lapsia ja vanhempia, noin 100 000 perhettä.

Valitettavasti lainsäädäntö ei ole pysynyt tässä mukana. Toisen vanhemmista on edelleen oltava määritelty ns. lähivanhemmaksi, vaikka lapsi tai lapset viettäisivät yhtä paljon aikaa molempien luona. Tämä tuottaa usein melkoisia käytännön ongelmia toiselle, etenkin silloin, jos ei ole liikaa rahaa tai toinen tekee vaikkapa vuorotyötä.

Vuoroasuminen on tehty hankalaksi

Kerronpa omiin kokemuksiini perustuvan esimerkin, niin pääset paremmin jyvälle näistä käytännön hankaluuksista. Kun vuonna 2005 päätin erota silloisesta aviomiehestäni, oli kotonamme kolme alle kouluikäistä lasta. Vuoroviikkoasuminen ei silloin ollut vielä kovin yleistä, mutta tutustuttuani asiaan lähemmin, halusin kokeilla moista systeemiä uutena osana arkeamme.

Miettiessäni vuoroasumista arjen järjestämisen vaihtoehdoksi, ei mieleeni tullut, että mahdollisena etävanhempana joutuisin kohtaamaan niin monta kantoa kaskessa uuden arkisen elämäni varrella.

Toimin niihin aikoihin lentoemäntänä, jolloin se tarkoitti kolmen viikon sykleissä elämistä ja toiselta puolelta myös joustavuutta. Säännöllinen viikko-viikko- systeemi ei olisi toiminut epäsäännöllisen kolmivuorotyöni takia. Lähtökohtaisesti lapset kuitenkin olivat yhtä paljon luonamme.

Ensimmäinen järjettömyys, jonka kohtasin oli se, että minä pienemmällä palkalla etävanhempana (minä lopulta tein päätöksen erosta) jouduin maksamaan 800 euron kuukausittaisia elatusmaksuja, vaikka lapsemme olivat keskimäärin yhtä paljon molempien luona joka kuukausi.

Toinen asia, jonka kohtasin oli se, että tarvitsin yhtä ison kodin lapsilleni, kuin mikä heillä oli isänsä luona (hän jäi asumaan vanhaan asuntoomme). Koska minun luonani ei ollut yhtään lasta kirjoilla, Kela vaan nauroi asumistukihakemukselleni. Asuin heidän mukaansa liian isossa asunnossa ja lapsillahan oli jo koti. Sen pituinen se.

Isää pienemmästä palkastani siis maksoin elatusavut, ruoat lapsille, asunnon ja osan lasten harrastuksista ja mm.päivähoitomaksut. Monet itkut itkin, kun äitinä oloa kyseenalaistettiin etävanhemmuuden myötä. Ainoa todellinen syy siihen oli se, että minä lähdin yhteisestä kodistamme viereiseen kortteliin ja vuorotyön vuoksi minun katsottiin olevan vähemmän kykenevä olemaan lähivanhempi.

Rahat oli koko ajan tiukalla, eikä yhtään silloista tukimarkkaa tililleni tullut, koska minun katsottiin Kelan silmissä olevan yksin asuva aikuinen, ilman lapsia. Lapsia ei nähty missään Kelan tilastoissa osana elämääni.

Vuosia olen ajanut lähivanhempien sekä lasten hyvinvointia tämän asian suhteen. Monesti käy juuri niin, että toinen vanhempi elää taloudellisesti helpompaa elämää asumistukineen ja lapsilisineen. Minulle kaikki nämä termit olivat aina vain katkeransuloisia sanoja ja mietin, että onpa kyllä systeemi syvältä.

Tällainen järjestelmä ei missään tapauksessa palvele perheiden eikä lasten hyvinvointia. Minäkin elin velaksi, yksinkertaisesti rahani eivät riittäneet peruselämiseen, enkä äitinä suostunut Kelan vaatimuksista huolimatta muuttamaan yksiöön, koska se olisi merkinnyt sitä, että kasvavat lapseni eivät enää olisi luokseni tulleet.

Sama toistui, kuin perheeni kasvoi neljännellä lapsella vuonna 2013. Asuimme kolmen lapseni kanssa kolmiossa (teinitytöllä oli oma huone, minä, kaksi poikaa ja vauva jaoimme yhden makuuhuoneen). Nuorimmaiseni heräsi useamman kerran yössä ja näin alkoi jo häiritä alakoululaisten poikieni yöunia.

Jouduimme lopulta muuttamaan isompaan asuntoon ja taas tappelin Kelan kanssa asiasta. En saanut osakseni sympatiaa, en ymmärrystä vaan kylmää kyytiä: “Miksikös hyvä rouva asut vauvasi kanssa liian suuressa asunnossa. Ei tipu teetä, eikä sympatiaa. Ja taas oli sama raharumba edessä. Aika monta yötä meni miettiessä, että miten tästä selvitään. Tilanne ajoi minut ajoittain jaksamisen äärirajoille. Talouteni on ollut miinuksella jo vuosia ja olen elänyt lainarahalla pelkästään sen takia, että voin tarjota lapsilleni samat oltavat ja yhtä hyvän vanhemmuuden kuin toinen vanhempi.

Pitäisikö lakeja muuttaa, kun perinteinen perhekäsityskin on muuttunut?

Vuoroasumisen toista vanhempaa syrjivä asetelma on suuri epäkohta, joka olisi pitänyt korjata jo aikoja sitten. Meillä on hirveä kiire muuttaa henkilötunnukset ja liikennemerkit sukupuolineutraaleiksi ja keskustella sukupuolten lukumäärästä lainsäädännön suhteen, mutta samaan aikaan noin 100 000:a vuoroasumisperhettä kohdellaan edelleen kaltoin.

Nyt, kun yksi toisensa jälkeen aikuistuu ja menoni mm. elatusapujen suhteen ovat pienentyneet, helpottuu elämäni melkoisesti, mutta edelleen joudun asumaan liian suuressa asunnossa. Koska edelleen kaksi poikaani, toinen täysi ikäinen ja toinen 16 v., sekä ekaluokkalainen tyttö asuvat luonani edelleen vuoroviikoin, tai miten se nyt vuorotyöläisellä meneekään, mutta silti.

No nyt on laskun maksamisen aika. Kun täysverisestä eroperheen vanhemmuudesta joutuu vuosia maksamaan, on laskukin lopulta suuri. Nyt maksellaan, varmaan hautaan asti, mutta maksetaan silti, koska se on ollut sen arvoista, vanhemmuus. Lapset ovat meillä aikuisilla vain lainassa. Minä olen tästä laina-ajasta joutunut vuosien saatossa maksamaan aika suuren rahallisen korvauksen. Eihän sen näin pitäisi mennä?

Ei nimittäin ole kenenkään etu, että toinen vanhempi ajetaan taloudellisesti sekä henkisesti ahtaalle kivikautisen lainsäädännön takia, joka ei jousta, eikä mitenkään ota huomioon maailman ja perheiden kirjon muuttumista. Itse tulen ajamaan tulevaisuudessa muutosta tähän vanhempien asemaa epätasa-arvoistavaan lainsäädäntöön. Lakiuudistus olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tehdään se nyt, ettei minun kaltaisiani sivuutettuja vanhempia tule enää lisää.

Linkki uutiseen jonka seurauksena ajattelin avata itsellenikin kipeätä aihetta.

Pieni- ja keskituloisten asialla?

 

Hyvinvointia työllä vai verotuksella?

Poliittisella kentällä on totuttu siihen, että vasemmisto puolustaa korkeaa veroastetta, voimakasta veroprogressiota ja veronkorotuksia oikeudenmukaisuudella ja hyvinvoinnin jakamisella - välittäminen "pienestä ihmisestä" osoittaa vain suurta sydäntä ja korkeaa moraalia. Siksi pitää "ottaa rikkailta ja jakaa köyhille" ja samalla puolustetaan pieni- ja keskituloisia.

Oikeisto puolestaan vetoaa siihen, että yrittämisen ja työn tekemisen tulee aina olla kannattavaa ja suoda mahdollisuus vaurastumiselle. Se toimii hyvänä motivoijana, kun taas tasapäistäminen passivoi. Veroja maksetaan toki ihan mielellään (vai maksetaanko?), kunhan verorahat käytetään hyödyllisesti - hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja maamme kehittämiseen. Tässä on toki omat kipurajansa.

Nyt Vasemmistoliitolta tuli Li Anderssonin johdolla taas uusia vaatimuksia Robin Hoodin keinovalikoimaan. Tällä kertaa kyse on omistamisen veronkiristyksistä. Hyvinvointivaltiolla on tietysti hyviä vaikutuksia kaikille. Sitä ei kukaan kiistä. hyvinvointivaltion asukkailla on perinteisesti ollut mahdollisuus päästä elämässä pitkälle, riippumatta taustasta ja taloudellisista muskeleista.

Olemme pieni- ja keskituloisten asialla - mitä se tarkoittaa?

Usein, etenkin vasemmiston suunnalta, kuulee sanottavan, että meidän puolueemme ainakin on pieni- ja keskituloisten puolella. Kukapa ei olisi "vähäosaisten" puolella - tai paremminkin riistokapitalisteja vastaan, keitä he sitten ovatkaan - sillä vähempiosaisten auttaminen tuo paljon irtopisteitä poliittiseen laariin. Tämä on oikeastaan melkoista populismia, sillä suurin osa suomalaisista on pieni- ja keskituloisia.

Moni ei välttämättä tule ajatelleeksi, että 94 prosenttia suomalaisista on pieni- ja keskituloisia. Tilastokeskuksella on kriteeristö sille, mihin tuloluokkaan ihminen sijoitetaan. Pienituloisiin kuuluu 26 % kansasta, keskituloisiin 68 %. Suurituloisten osuudeksi jää näin vajaa 6 %. Enpä ole ainakaan kokoomuksen suusta kuullut, että ajavat etenkin suurituloisten asiaa, vaikka poliittiset vastustajan usein näin haluavat sanoa.

Syrjäytymistä tulee ehkäistä ja pulaan joutuneita auttaa. Tämä on jo veteraaneilta tuttu ajatus: "Kaveria ei jätetä". Uskon, että tämän asian takana seisovat kaikki puolueet. Keinot tämän toteuttamiseen ovat sitten erilaiset, tai vähintäänkin keinovalikoiman painotukset.

Uusia veroja - ahkeruus- ja onnistumisvero?

Veropolitiikka taitaa nykyään olla suurin ideologinen vedenjakaja oikeiston ja vasemmiston välillä. Vasemmisto ja AY-liike toteavat, että verotuksella luodaan hyvinvointia. Oikeiston näkemyksen mukaan yrittäminen ja työn tekeminen luovat hyvinvointia, jota verotuksella tasataan.

Vasemmistolainen veropolitiikka ja ideologia oikeastaan ruokkivat edelleen luokkajakoa työväestön ja porvarien välillä, vaikka koko tällainen jaottelu on jo vanhentunut. Keskiluokkaan katsotaan Suomessa kuuluvan 68 % väestöstä. Aika suuri porvarilauma, jota vastaan lähdetään verotuksen avulla luokkataistoon.

Työllä ja yrittämisellä kerätyn vaurastumisen pitäisi olla tavoiteltavaa. Markkinatalous toimii parhaiten silloin, kun yksilöt saavat työnteostaan reilun korvauksen ja pystyvät vaurastumaan. Yrittäminen puolestaan luo niitä työpaikkoja ja yrittäjän vaurastuminen tai vähintäänkin pärjääminen on edellytys talouden pyörimiselle. Omistamista ei saa verotuksen keinoin rangaista, vaan sitä pitää edesauttaa. Nyt tavoitetila tuntuu olevan päinvastainen.

Jos olet tehnyt työtä ja saanut omilla taidoilla ja ahkeruudella luotua varallisuutta, niin siitä pitäisi jatkossa rangaista verotuksen muodossa. Ainakin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin mukaan. Hän toteaa, että on epäreilua, jos jotkut omistavat enemmän kuin toiset ja sitä pitää jatkossa tasata entistä rankemmalla omaisuusverolla. Myös SDP on esittänyt etenkin omistamisen verotuksen kiristämistä. Puolueen vero-ohjelmassa ajetaan kiristyksiä muun muassa pääomatulojen verotukseen ja perintöveroon ja listaamattomien yritysten verotukseen. Demarien veronkiristysohjelma on suorastaan hengästyttävää luettavaa.

Veronkorotusten ja julkisten menojen lisäämisen tielle lähteminen merkitsisi pitkässä juoksussa lopulta sitä, että nykytasoinen hyvinvointivaltio jouduttaisiin unohtamaan.

Näinkö se nyt menee? Tällä tavallako Suomi nyt nostetaan koronan aiheuttamasta talouskriisistä? Oma järkeni sanoo, että tälle ajattelulle on kyllä vaihtoehtoja. Mitenkä olisi, jos vaikka alettaisiin puhua verojen alentamisesta ja saataisiin taloudelle lisää vauhtia? - Veroista vapautuvia euroja kiertoon ja vaikka investointeihin. Tämä olisi ainakin yksi omista lääkkeistäni, ei veronkiristykset ja julkisten työpaikkojen luominen.

Minun Espooni - Mistä hyvä arki rakentuu?

 

Aina saa vähän unelmoida ja ehkä pitääkin. Haluan ottaa kantaa ja kertoa tarkemmin siitä, mistä tekijöistä hyvä ja sujuva arki minun näkökulmastani Espoossa voisi rakentua. En kuvaile todellisuutta, vaan omaa näkemystäni unelma-Espoostani, pitäen kuitenkin ajatukseni realistisina ja maan pinnalla.

Olen asunut Espoossa jo 90-luvun lopulta alkaen ja kaupunki on muuttunut paljon niistä päivistä. Jo pelkästään vajaa 100 000 uutta asukasta ja lukematon määrä uusia yrityksiä ja työpaikkoja on väistämättä muuttanut kaupunkiamme ihan toiseksi verrattuna siihen Espooseen, mihin aikanaan muutin. Välillä asuin maailmalla, mutta aina palasin, koska Espoo on kotini.

Oma hyvä arkeni rakentuu tietysti ennen kaikkea niistä ihmisistä, joita ympärilläni on ja, jotka elämääni valitsen - perhe, sukulaiset, ystävät ja työkaverit. Tässä en kuitenkaan lähesty hyvää arkea ihmissuhteiden kautta, vaan siitä näkökulmasta, millaiset puitteet oma kotikaupunkini hyvän ja sujuvan arjen elämiseen tarjoaa. Millaiset reunaehdot pitää olla, että voin pitää Espoota asumisen arvoisena kaupunkina ja mistä asioista täytyy pitää huolta, että se myös pysyy sellaisena?

Kestävästi kasvava Espoo

Kasvu on muuttanut kaupungin kuvaa ja nykyään meillä on viisi elinvoimaista kaupunkikeskusta. Nuo viisi kaupunkikeskusta, eli kehityksen painopistealuetta, ovat länsimetron varteen sijoittuvat Tapiola, Matinkylä-Olari ja Espoonlahti sekä kaupunkiradan läheisyyteen sijoittuvat Leppävaara ja Espoon keskus.

Näihin keskuksiin keskittyy suurin osa asunnoista ja palveluista sekä työpaikoista. On hyvä, että kaupunkia kehitetään tällä periaatteella. Liikenneverkon läheisyyteen sijoittuvat kasvukeskukset mahdollistavat monella tapaa elinympäristömme kestävän kasvun ja kehityksen. Julkisen liikenteen verkosto ja hyvin suunnitellut aikataulut pitävät ilman autoa olevat mukana menossa myös kasvukäytävien ulkopuolella. Espooseen kuuluvat kiinteästi myös viihtyisät omakotitaloalueet ja myös maaseutumainen ympäristö. Julkisen liikenteen verkko palvelee myös niitä asukkaiden tarpeista lähtien.

Vaikka asumme kaupungissa, luonto on aina lähellä. Se on minulle tärkeää. Ei tarvitse kauas kävellä, kun pääsee lähimetsään pienelle virkistystauolle kaupunkimiljööstä. Myös liikuntarajoitteiset on huomioitu hyvin.

Vaikka Espoo tuo mieleen omakotitalot ja venepaikat, sieltä löytyy muutakin kuin hulppeita asuinalueita ja suuryritysten toimistoja. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävä kasvu merkitsee minulle turvallista ja viihtyisää asumista koko kaupungissa ja myös sitä, ettei meille synny "ei-toivottuja" kaupunginosia, sellaisia, joihin kasautuu suuri määrä maahanmuuttajaväestöä ja sosiaalisia ongelmia. Koko Espoo on turvallinen, siisti ja viihtyisä, riippumatta asuinalueesta.

Kestävää arkea ja tulevaisuutta luodaan yhdessä asukkaiden, yritysten ja muiden kumppanien kanssa. Minulle on tärkeää, että kaupungilla ja sen päättäjillä on jatkuva keskusteluyhteys asukkaiden ja yritysten kanssa - ne luovat kaupungin.

Palveleva Espoo

Lapsiperheiden elämä on hienosti otettu huomioon kaikissa kaupunginosissa. Arki rullaa niin, että jokaiselle pienelle ja isommalle löytyy oma päivähoitopaikka ja mieluinen koulu lähiympäristöstä. Päiväkodeissa on riittävä määrä osaavaa henkilökuntaa ja kouluissa opettajilla riittävät resurssit antaa tarpeeksi yksilöllistä huomiota kaikille oppilaille - heille, jotka tarvitsevat erityistä tukea ja myös heille, joiden koulunkäynti on helppoa ja jotka tarvitsevat ehkä lisähaasteita.

Minun Espoossani huolehdimme siitä, että lapset ja nuoret saavat vaikeissakin tilanteissa kasvaa turvallisessa ympäristössä. Apua perheille, lapsille ja nuorille on helppo löytää ja helppo saada, matalalla kynnyksellä, mutta liikaa holhoamatta. Nuorille suunnatut tukimekanismit ovat oikein kohdennettuja myös peruskoulun jälkeen, kun nuori alkaa asteittain ottaa yhä suurempaa vastuuta itsestään ja arjestaan.

Kaupungin terveys- sosiaali- ja hyvinvointipalvelut ovat ajan tasalla ja oikein resursoidut - apua saa jonottamattakaikkiin niihin tarpeisiin, mitkä kulloinkin ovat ajankohtaisia, on kyse sitten perheistä, yksin asuvista, lapsista, nuorista, aikuisista tai senioreista. Kaikki asukkaat saavat arvoisensa ja tarvitsemansa palvelut laadukkaasti ja ilman turhia viiveitä, koska varsinkin sosiaali- ja terveyspalveluissa avun oikea-aikaisuus on tärkeää ja myös taloudellisin tapa tuottaa palvelu.

Innovatiivinen ja yrittävä Espoo

Otaniemen kampus on maailmanluokan tiedeyhteisö, startup-kulttuurin kehto Suomessa, joka on myös tuhansien opiskelijoiden koti. Sieltä lähtee liikkeelle menestystarinoita ja uusia työuria. Samalla maailmalle lähtee tarinoita Espoosta.

Espoo tunnetaan muualta muuttaneista, töiden perässä Espooseen päätyneistä ihmisistä, jotka arvostavat asumisen väljyyttä, mutta Espoo on paljon muutakin.

Espoolaisuus on harvalle samanlainen identiteettikysymys kuin esimerkiksi stadilaisuus. Silti Espoon tulee kehittää omaa identiteettiään ja brändiään. Tämän eteen tehdään työtä, koska tiedetään, että se on tulevaisuuden kehittämisen kannalta äärettömän tärkeää. Haluamme nimittäin pysyä listauksessa korkealla, kun yritykset ja asukkaat miettivät päätöstä sijoittumisestaan pääkaupunkiseudulle.

Globalisaatio on aikamme megatrendi ja se on parissa kymmenessä vuodessa muuttanut Suomen ja Espoonkin kansainvälisemmäksi paikaksi. Espoo on pysynyt hyvin kehityksessä mukana ja tunnetaan yhtenä Suomen innovatiivisimmista ja yritysystävällisimmistä kaupungeista. Se on koko kaupungin kehityksen ja kestävän taloudenpidon kannalta yksi tärkeimmistä tekijöistä. Minun Espoossani yritysystävällisyys ja yrittäjämyönteisyys on yksi tärkeimmistä olemassaolon kulmakivistä, koska vain yritystoiminnalla ja työnteolla pystymme luomaan ja ylläpitämään hyvinvointia.

Työllisyystilanne Espoossa on maamme parhaiden joukossa. Työtä löytyy tekijöille ja tekijöitä löytyy. Työllisyys on talouskasvun, ihmisten hyvinvoinnin ja julkisen talouden kestävyyden keskeinen tekijä. Siksi työllisyyttä edistävä palvelukokonaisuus Espoossa onkin aito ja toimiva apu niin yrityksille kuin työttömille, nuorille ja kokeneemmille.

Tässä on minun Espooseeni kuuluvia tärkeitä rakennuspalikoita. Tällainen on tavallaan näiden minulle tärkeiden asioiden suhteen unelma-Espooni. Voisin toki lisätä listaan vaikka mitä muutakin, mutta näidenkin parissa meillä on vielä paljon tekemistä.

Suomalaisuudesta, eurooppalaisuudesta, kulttuurisesta rikkaudesta ja integraatiosta

Tässä ollaan viime aikoina oltu huolestuneita. Ollaan oltu huolestuneita tiettyjen ulkomaalaistaustaisten väestönosien pakkautumisesta tietyille asuinalueille suuremmissa kaupungeissa, ghettoutumisesta siis.

Ollaan oltu huolestuneita myös ulkomaalaistaustaisten nuorten kantaväestöä heikommasta koulumenestyksestä ja ulkomaalaistaustaisten nuorten lisääntyneestä väkivallasta, jopa jengiytymisestä. Huolta on herättänyt myös ulkomaalaistaustaisten ylikorostunut osuus sosiaalituen saajista, jopa toisessa sukupolvessa.

Kyllä huolenaiheita riittää kansainvälistyvässä Suomessa. Nyt etsitään sitten syitä näihin nousseisiin huoliin. Onko syy suomalaisen yhteiskunnan? Jotkut haluavat nähdä asian juuri niin, eikä muita selityksiä kaivata.

Voisiko syy kuitenkin olla jossain muuallakin? Integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan ei oikein tunnu onnistuvan, mitä ikinä sitten integroitumiselta toivommekaan.

Yhteiskunnassa voi olla vikaa, kyllä. Vikaa voi olla myös uusissa maanmiehissämme. Tai sitten se on yhdistelmä molempia. Yksi selitys voi olla, että emme oikein vaadi mitään, mutta annamme auliisti, tai sitten...

Onnistunut integraatio vaatii halukkuutta integroitumiseen. Se vaatii myös uuden asuinmaan, tässä tapauksessa Suomen, arvomaailman hyväksymistä ja jonkin asteista mukautumista siihen. Tämä ei tällä hetkellä toteudu kaikilta osin toivotulla tavalla.

Maahanmuuttajia ja pakolaisia (teen tarkoituksella erottelun tällä kohdin) ei tule kohdella avuttomina ja hyysättävinä avun kohteina, vaan yksilöinä, joilla on omat motiivit ja oma kyky toimia tavoitteellisesti.

Yhteiskuntamme, kuten monet muut länsimaat, on enemmän tai vähemmän epäonnistunut integraatiopolitiikassa ja syy ei todellakaan ole yksinomaan omassa yhteiskunnassamme. Väitän, että monilta maahanmuuttajilta puuttuu aito halu integroitua. Tästä kielii mm. tiettyjen maahanmuuttajaryhmien halu hakeutua asumaan lähelle omia maanmiehiään. Tästä oli HS artikkeli keväällä.

Muista kulttuureista tulevat mahtuvat vaivatta yhteiskuntaamme mukaan, kunhan he hyväksyvät ja omaksuvat ajatuksen: "maassa maan tavalla". Emme välttämättä tarvitse Suomeen vieraita rinnakkaiskulttuureja kilpailemaan oman kulttuurimme kanssa, vaan ennemminkin toivoisin näkeväni meille rantautuneen kulttuurisen rikkauden sopeutuvan omaan yhteiskuntaamme ja antavan sille väriä positiivisella tavalla.

Faktaa kansainvälistyvästä Suomesta

1990-luvun alussa ulkomaalaisia oli Suomessa vain puoli prosenttia väestöstä, mutta vuonna 2013 lähes neljä prosenttia. Helsingin asukkaista maahanmuuttajia oli Tilastokeskuksen mukaan tällöin yli kahdeksan prosenttia.

Nyt koko Suomessa ulkomaalaistaustaisten osuus on jo vajaa kahdeksan prosenttia ja pääkaupunkiseudulla vajaa 17 %. Heistä ensimmäisen polven maahanmuuttajia on 83 % ja toisen polven 17 %. Lisääntyvä maahanmuutto ja kantaväestöä huomattavasti korkeampi syntyvyys muuttavat yllättävänkin nopeasti näitä suhdelukuja ja samalla väestörakennetta.

Noin kolme neljäsosaa pääkaupunkiseudun väestönkasvusta on tänä vuonna tullut ulkomaalaistaustaisista. Joka seitsemäs lapsi Suomessa syntyy jo ulkomailta muuttaneelle äidille, Uudellamaalla ja Ahvenanmaalla jopa joka neljäs. Osuus on kasvanut nopeasti viime vuosina.

Kehitys on nopeaa ja suunta selvä. Suomi kansainvälistyy. Suomi ei kuitenkaan eurooppalaistu väestön suhteen, päinvastoin. Virolais ja venäläistaustaisten syntyvyysluku (suurimmat ulkomaalaisryhmät) on sama kuin suomalaisilla, afrikkalaistaustaisilla yli kaksinkertainen. Tämä johtaa väistämättä aika nopeaan muutokseen väestörakenteessa.

Vieraskielisten lasten määrä Helsingissä on kasvanut nopeasti. Joka viides alle kouluikäinen helsinkiläislapsi puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea.

Kehitys on hyvin erilainen sen mukaan, missä osassa Helsinkiä asuu. Kun Pohjois-Helsingin Länsi-Pakilassa noin 98 % lapsista puhuu äidinkielenään kotimaisia kieliä, Itä-Helsingin Kallahdessa osuus on noin 44 %. Toisin päin sanottuna, Kallahdessa 56 % lapsista puhuu äidinkielenään ulkomaata.

Sama kehitys on nähtävissä muuallakin Euroopassa. Se, miten tähän suhtaudutaan, on jo ihan toinen juttu. En keskity nyt siihen. Otan kuitenkin kantaa väestön jakautumiseen pääkaupunkiseudulla. Lisääntyvä etnis-kulttuurinen segregaatio ei nimittäin palvele ketään. Se on ennemminkin huolestuttava kehityssuunta ja johtaa pahimmillaan eriytyvien rinnakkaiskulttuurien syntymiseen ja pahentaa alueellista epätasa-arvoa ja syventää sosiaalisia ongelmia. Tästä on huonoja kokemuksia muualta Euroopasta.

Itse odottaisin, että edellytämme uusilta maanmiehiltämme samaa mitä vaadimme itseltämme - vastuuta itsestä ja aitoa pyrkimystä osallistua, tehdä työtä ja integroitua, rakentaa ja tulla osaksi meidän yhteiskuntaamme. Nyt kehitys ei valitettavasti kaikilta osin toteudu näin.

Millainen olisi Suomi, missä haluan asua?

Kuvailen usein itseäni liberaalikonservatiiviksi. Minulle se tarkoittaa sitä, että olen monella tapaa arvokonservatiivi ja elämänarvoni liittyvät läheisesti perinteiseen arvokolmioon: koti, uskonto ja isänmaa. Tähän liittyy myös näkemykseni sellaisesta yhteiskunnasta, jonka eteen haluan tehdä työtä ja missä haluan elää.

Haluan kertoa arvoistani lisää, sillä nuo kolme klassisen konservatiivista arvoelementtiä eivät välttämättä avaudu kaikille samalla tavalla. Liberaali-termiä käytän etuliitteenä, koska en kuitenkaan ole muutosvastarintainen ja hyväksyn maailman moninaisuuden ja erilaisuuden. Kaikki eivät ole samanlaisia ja meille kaikille on täällä tilaa. Meillä on aina varaa kehittyä ja kehittää yhteiskuntaamme, mutta muutos muutoksen vuoksi ei mielestäni ole tavoittelemisen arvoista. Tämän vuoksi en pidä itseäni arvoliberaalina.

Vaikka Kokoomuksen jäsenenä katson maailmaa tavallaan oikealta käsin, pidän itseäni ja puoluetta silti pehmeiden arvojen puolustajana. Ns. kovassa markkinataloudessa katsotaan yleisesti, että ihminen on oman onnensa seppä ja putoaminen elintasossa on siten omaa syytä. Suomessa taas vallitsee yhteisvastuun ja heikoista huolehtimisen perinne: kaikkien pitäminen kiinni yhteiskunnassa ja kohtuullisessa elämässä on yhteinen asia. Veteraanit pukivat sen aikoinaan sanoiksi periaatteessaan ”Veljeä ei jätetä”.

Veteraanit puolustivat isänmaatamme ja sodan jälkeiset sukupolvet jatkoivat samassa hengessä ja rakensivat meille hyvinvointiyhteiskunnan. Se on isänmaani, jota minä haluan vuorostani puolustaa ja suojella, itselleni ja tuleville sukupolville. Tämä on meidän maamme ja siksi kannatan myös kohtuullisen tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Hyväksyn monikulttuurisuuden, enkä ole muukalaispelkoinen, mutta monikulttuurisuus itseisarvona ei mielestäni ole tavoittelemisen arvoinen asia.

Kotini on Suomessa ja pidän siitä turvallisuuden ja välittämisen ilmapiiristä, mikä maassamme on. Pidän myös vapaudesta, minkä itsenäisyys ja maamme perustuslaki meille tarjoaa. Samalla se edellyttää meiltä kaikilta vastuuta itsestämme, perheestämme ja myös naapureistamme. Yksilölle tule tarjota vapaus ja vastuu itsestään ja valtion ei tule olla holhoojamme.

Koti muodostaa minulle elämänpiirin, jossa hoidetaan lähimpiä ihmissuhteita ja saadaan lepoa työn vastapainoksi. Koti on välittämisen, rakkauden ja hoivan jakamista varten. Lapsiperheille koti on lasten kasvattamisen ja yhteiskunnan uusintamisen paikka. Jos kodit eivät kykene hoitamaan tätä tehtävää, se jää yhteiskunnan hoidettavaksi kalliilla hinnalla. Mikään ei kuitenkaan korvaa kotien tehtävää, sillä kodeista saamatta jääneet hoiva, rakkaus, käytännön taidot ja arvot jättävät jälkeensä huonot valmiudet selviytyä, sekä osattomuutta ja syrjäytyneisyyttä. Siksi haluan, että yhteiskunta tarjoaa tukea hyvän kodin ylläpitämiselle silloin kun se on vaikeaa.

Kodin tehtävät – kasvatus ja hoiva -ovat kuitenkin jo siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnalle, samalla kun monia koteja uhkaavat tänä päivänä erillisyys, kiire ja erilaiset ristiriidat. Maamme elää historiansa korkeimman aineellisen hyvinvoinnin aikaa. Yhteiskunnan hyvinvointipalvelut ovat kattavammat kuin koskaan.

Uskonto merkitsee minulle ennen kaikkea kristilliseen perinteeseen ja valistuksen ajan filosofiaan pohjautuvia arvoja. Jokaisella ihmisellä on jakamaton ihmisarvo riippumatta sukupuolesta, kulttuurista tai muusta taustasta. Se edustaa minulle myös moraalia. Työn tekemisen ja ahkeruuden tulee olla palkitsevaa. Yrittäjyyden tulee olla kannattavaa. Valtion tulee tukea yritteliäisyyttä, ei rangaista siitä. Yritykset ja työnteko pitävät Suomen pyörimässä ja ylläpitävät maamme kilpailukykyä. Suomen rooli globaalitaloudessa perustuu korkeaan osaamiseen. Siksi haluan vaalia laadukasta koulutusta jo ensi metreiltä alkaen.

Tällaisiin arvoihin perustuu Suomi, missä minä halua asua ja mihin haluan lapseni kasvattaa.

Kokoomuslainen nationalisti

Suomi, hallinnollisena yksikkönä ja itsenäisenä valtiona, on perustettu suomalaisten itsensä toimesta, ja on olemassa perustajiaan, omia kansalaisiaan, varten. Tämän ei kenellekään pitäisi olla epäselvää.

Suomen kansa eli satojen vuosien ajan Ruotsin valtakunnan alaisuudessa ja sen jälkeen vielä yli sata vuotta Venäjän alaisena. Tarve omalle hallinnolle oman kansan parhaaksi ja omien etujen ajamiseen oli olemassa molempien suurvaltojen alaisuudessa. Niinpä vuonna 1917 lopulta perustettiin itsenäinen Suomen tasavalta, Suomen kansan toiveesta ja kansan parhaaksi. Se on reilun sadan vuoden aikana tainnut meille mahdollisuuden kehittyä yhdeksi maailman kehittyneimmistä ja onnellisimmista maista.

Tämänkin pitäisi, vähänkin maamme historiaa tuntevalle, olla ilmiselvää. Välillä jouduimme puolustamaan oikeuttamme olla olemassa sodan kautta. Se runteli maamme ja kokonaisen sukupolven. Silti olemme edelleen olemassa, yksi kansa, yksi valtio.

Yhä useammin minusta on alkanut tuntua siltä, että tämän itsenäisen olemassaolomme oikeuden puolustamisessa on jotain väärää. Suomi on edelleen olemassa omaa kansaa ja omia kansalaisiaan varten, jotta voisimme ylläpitää sitä johtoasemaa, minkä yli sadan vuoden työllä olemme saavuttaneet.

Kun sanon "Suomi suomalaisille", en tarkoita, että haluan laittaa rajamme kiinni. Suomi ei elä eristyneenä saarekkeena globaalitalouden maailmassa. Emme edes tulisi toimeen ilman muualta maailmasta tulevaa osaamista. Kaikki muutkin valtiot ovat osa tukevasti rakentunutta kansainvälistä talous- ja valtioverkostoa, missä kaikilla alueilla ja valtioilla on omat erityispiirteensä.

Kun avaan aamun lehden, hörppään kuumaa kahvia ja katson ikkunasta ulos, ajattelen, että täällä minä haluan olla. Toivon tietysti, että muualla maailmassa asuva ihminen kokisi omana aamunaan samoin. Näin ei valitettavasti aina ole.

Maailmassa on aivan liikaa sotaa, nälkää, sotaa ja muita kauheuksia. On siis lottovoitto voida avata aamun Hesari täällä.

Hädässä olevaa ihmistä pitää auttaa. Suomessakin on hädänalaisia. Hätä ja köyhyys ovat suhteellista asioita. Suomalainen köyhä olisi jossain toisaalla miltei upporikas. Siksi on myös ymmärrettävää, että äärimmäisestä köyhyydestä halutaan suomalaiseksi tai ruotsalaiseksi köyhäksi. Se on kosmisen suuri muutos parempaan sille absoluuttisen köyhälle.

Entropian lakia mukaillen järjestys on poikkeama ja lopulta kaikki ajautuu järjestyksestä kaaokseen. Epäjärjestyneiden tilojen todennäköisyys on aina niin paljon suurempi kuin järjestyneiden, että lopulta väliaikaisesti syntynyt järjestys vajoaa kaaokseen. Kun katsoo ihmiskunnan historiaa, niin maailmanvaltoja nousee ja ne sortuvat.

Tunnustan, että pidän tästä eurooppalaisesta järjestyksestä, turvasta, ihmisarvosta ja oikeuskäsityksestä niin paljon, että haluan puolustaa sitä. Yhtä paljon, tai vieläkin enemmän, haluan puolustaa sitä suomalaisversiota. Siksi voin kutsua itseäni isänmaalliseksi, jopa nationalistiksi. Haluan puolustaa suomalaista tapaa olla ja elää myös omille lapsilleni, koska uskon sen aidosti olevan yksi parhaista koko maapallolla. Ei ole siis ihme, että tätä poikkeuksellista hyvinvointia haluaisi tulla jakamaan myös moni muu.

Väestö kasvaa eniten niissä paikoissa, joissa hyvinvoinnin taso on erittäin alhainen. Suuri perhe on ainoa eläkevakuutus, siinä yksinkertaisin syy. Kun väestönkasvu on suurinta niillä alueilla, missä olot ovat huonoimmat, on selvää, että parhaat ja vahvimmat lähtevät etsimään parempaa elintasoa jostain muualta (vrt. 2015 pakolaiskriisi). Samalla kyseinen lähtömaa menettää parhaat kykynsä ja mahdollisuutensa katkaista kurjuuden kierre. Tämä ei tule vähenemään, päinvastoin.

Palaan siihen, mistä aloitin.

Suomi on olemassa suomalaisia varten. Suomen valtion ensisijainen tehtävä on pitää huolta kansalaisistaan ja edistää heidän hyvinvointiaan. Tämä tapahtuu järjestämällä kansalaisille yhdessä sovittuja julkisia palveluita, edistämällä yritystoimintaa (se rahoittaa julkisen sektorin), luomalla vakautta ja turvallisuutta maamme rajojen sisään, sekä pitämällä huolen siitä, että kansalaistemme, yritystemme ja maamme etua edistetään ja ylläpidetään myös kansainvälisissä yhteyksissä. Tähän liittyy myös maahanmuuttopolitiikka.

Kannatan maahanmuuttoa. Kannatan maastamuuttoa. Kumpaakaan en kannata kaikissa muodoissaan, enkä rajoittamattomana, koska se murtaisi Suomen ja rikkoisi sen tutun ja ennen kaikkea sen turvallisen yhteiskunnan, jonka tunnen ja jossa haluan itseni ja lasteni voivan elää.

Kannatan hyödyllistä maahanmuuttoa, mikä palvelee sekä Suomea, että parhaassa tapauksessa myös maahanmuuttajan lähtömaata.

Hyödyllisessä maahanmuutossa tai siirtolaisuudessa kyse ei ole ainoastaan koulutustasosta tai tilipussista. Meillä on aloja, joilla jo tänä päivänä on pulaa työvoimasta. Työttömiä meillä on riittävästi omasta takaa. Meillä on moraalinen velvollisuus hyväonnisena auttaa huonompiosaisia, myös kansainvälisissä yhteyksissä. Silloinkin tavoitteena tulisi olla huono-osaisuuden vähentäminen. Se onnistuu parhaiten, jos autettavalla on aito halu jollain aikavälillä osallistua Suomen rakentamiseen. Tällainen luo uskoa myös auttamisen mielekkyyteen. Jos tämä ei onnistu ja vähintäänkin jonkin asteinen suurimittainen integroituminen epäonnistuu, saamme tulevaisuudessa alkaa varautua yhä epävakaampaan omaan yhteiskuntaan. Tällainen on haitallista maahanmuuttoa ja hyväuskoisen suomalaisen höynäyttämistä. Nyt maassamme jo vuosia asuneet ja maamme auttamat pakolaiset ovat myös itse nyt äärettömän tärkeän tehtävän edessä: Auttakaa nyt myös itse itseänne ja maanmiehiänne ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa sukupolvessa, jotta puheet haittamaahanmuutosta voidaan lopettaa. Muuten suomalainen auttamisen halu lopulta heikkenee. Onko se entropian alkua?

Tämä reflektiona viime päivinä käytyyn keskusteluun ulkomaalaisten nuorisojengien väkivaltakäyttäytymiseen liittyen ja saatteeksi myös ghettoumiskeskusteluun.