Voi kauhun päivää
Haluan kovasti olla optimisti ja kaikkien asioiden edessä
positiivinen, mutta aina en vain voi. Joitain asioita ei kannata kieltää,
vaikka haluaisi, koska ne tapahtuvat tai ovat olemassa silti, halusin minä sitä
tai en. Pieni opettaja minussa haluaa nyt kansankielellä heilutella
karttakeppiä liitutaulun edessä ja kertoa kansankielellä mitä on tapahtumassa.
Mitä voimme tehdä, jos paha ilmastoahdistus iskee jo aamulla ennen ensimmäistä
kahvikuppia, yllättää kesken työpäivän tai jäätää olon illalla saunassa.
Helsingin Messukeskuksessa piti järjestää reilun viikon
päästä ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuvien tapahtuma. Suon ilman
muuta, että myös tämä puoli tuo äänensä kuuluviin, mutta totean samaan
henkäykseen, että ilmastonmuutos on tosiasia. Olemme kulkemassa maapallolla
kohti lämpimämpiä vuosisatoja, ehkä vuosituhansia, tätä tuskin enää edes
paksunahkaisin ilmastonmuutosdenialisti kiistää. Nyt kiistelläänkin siitä, mikä
on ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen.
Maapallon lämpötila on muuttunut satojen miljoonien vuosien
aikana hyvinkin paljon. Välillä oma Telluksemme oli miltei kokonaan jäässä ja
toisessa ääripäässä olemme kokeneet myös kuumempia aikoja, ei sentään
kuitenkaan mitään Venuksen kaltaista satojen asteiden kuumuutta. Oma
ilmakehämme ja siihen suhteutettuna sopiva etäisyys auringosta pitää siitä
huolen.
Hiilidioksidin lisääntyessä ilmakehä sitoo enemmän lämpöä ja meille syntyy tavallaan kasvihuone, mikä ei päästä maan pinnalle päässyttä auringosta peräisin olevaa lämpöä yhtä hyvin takaisin avaruuteen.
Hiilidioksidin lisääntyessä ilmakehä sitoo enemmän lämpöä ja meille syntyy tavallaan kasvihuone, mikä ei päästä maan pinnalle päässyttä auringosta peräisin olevaa lämpöä yhtä hyvin takaisin avaruuteen.
Venuksella on superhyperkasvihuoneilmiön aiheuttavat
olosuhteet, eli ilmakehä, mikä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia (96 %), kun
omalla planeetallamme hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja on tällä
hetkellä ilmakehän koostumuksesta noin 0,04 %. Koska sitä on niin vähän, heilahtelut
sen määrässä voivat vaikuttaa maapallon keskilämpötilaan melko paljonkin, kuten
myös on käynyt.
Dinosauruksille kiitos
Ei tarvitse mennä kauemmas ajassa taaksepäin, kuin vajaa
10 000 vuotta, kun näköalat Hämeenlinnan Aulangolta olivat melko lailla
erilaiset. Silloin pitkän jääkauden jälkeen napaseuduilta etelää kohti
kurottanut kilometrienkin paksuinen jääpeite oli ilmaston lämmitessä vetäytynyt
jo Hämeenlinnan seutuville. Aulangon vuoren huippu oli Suomen maaperän
ensimmäisiä pisteitä, mitkä tulivat esiin jääkauden jälkeen. Sen eteläpuolella jäätikön
edessä lainehti Itämeren esi-isä, Yoldiameri ja pohjoispuoli taisi muistuttaa
nykyisen Grönlannin maisemia. Tätähän eivät tosin edes vanhemmat
hämeenlinnalaiset muista, mutta näin nykyään koululaisille opetetaan.
Tarinat sikseen. Kerroin tämän vain sanoakseni, että uskon
tähän jääkausihömpötykseen, vaikka en itse ole sitä kokenut. Opettajaksi
lukiessa joutui opiskelemaan kaikenlaista ja sitten kertomaan tätä eteenpäin oppilaille
siinä uskossa, ettei minulle ole valehdeltu. Luonnontieteitä ja
luonnonhistoriaa opetettaessa varsinkin poikien suurimpia suosikkeja olivat
aina dinosaurukset, varsinkin Tyrannosaurus, joka rouskutteli pienempiä dinoja,
joista osa rouskutteli vielä pienempiä dinoja, mutta suurin osa kasveja eri
muodoissaan.
Vegaanius oli kova juttu dinosaurusten aikoihin.
Ylivoimaisesti suurin osa kaikkien dinoaikojen otuksista noudatti tiukkaa
vegeruokavaliota. Toisin on nykyään. Nyt taitaa olla niin, että vegaanit ovat
edelleen vähemmistönä, jopa koko maapallon mittakaavassa. Dinosauruksia,
varsinkin vegeruokavalioon viehtyneitä, meidän tulee kuitenkin kiittää siitä,
että saamme nykyään maapallolla nauttia tällaisista oloista missä nyt elämme.
Dinosauruksia kulki maapallon pinnalla kaikkiaan vajaa 200
miljoonaa vuotta, eli melko pitkän aikaa. Isommat dinosaurukset katosivat tai
paremminkin kuolivat sukupuuttoon kuitenkin noin 65 miljoonaa vuotta sitten
melko äkillisesti. Äkillisyydestäkin voidaan olla montaa mieltä, kun otetaan
vertailukohdaksi 200 miljoonaa vuotta. Tähän verrattuna jopa 50 000
vuodessa tapahtunut asia on kyllä melko äkillinen. Meillä ihmisillä ei
kuitenkaan ole oikein otetta näin pitkään ajanjaksoon, sillä vanhimmat
kirjalliset dokumentit oman lajimme historiasta ovat alle 6000 vuotta vanhoja
ja itse elämme keskimäärin korkeintaan 100 vuotta.
Dinosaurukset kuitenkin katosivat ja luonnontieteilijät ovat
esittäneet kolme erilaista pääteoriaa dinosaurusten katoamiseen:
·
Ensimmäisen mukaan dinosaurusten katoamista
selittää liitukauden aikana alkanut ilmastonmuutos. Maapallon keskilämpötila
laski, ja vuodenaikojen vaihtelut olivat entistä selkeämpiä. Merenpinta kohosi
ja johti maanpäällisten elinpaikkojen pirstoutumiseen ja pienentyneiden
eläinpopulaatioiden altistumiseen ympäristön muutoksille.
·
Toisen pääteorian mukaan laajat
tulivuorenpurkaukset aiheuttivat lyhytaikaisen ilmaston lämpenemisen sekä
laajoja savu- ja tuhkapilviä. Sen seurauksena kasvit kuolivat ja niiden myötä
myös kasvinsyöjäeläimet ja niitä saalistavat pedot. Tätä seurasi pitkään
jatkunut kylmempi jakso, mikä varmisti isojen otusten tuhon.
·
Kolmannen teorian mukaan liitukauden lopulla
Jukatanin niemimaan kohdalle törmäsi komeetta tai asteroidi. Törmäyksestä
todennäköisesti seurasi valtava tulimyrsky ja maailmanlaajuisia metsäpaloja.
Ensin tuli kylmän sään jakso auringon säteilyn estyttyä ja tätä ilmakehän
kohonneen hiilidioksidipitoisuuden vuoksi seurannut lämpökausi.
En ota tässä kantaa, mikä teorioista on totta ja oikein,
mutta kaikkia yhdistää kuitenkin ilmastonmuutos. Se on kaikkein luultavimmin
tapahtunut meidän käsityskykymme ylittävän pituisen jakson aikana ja on ollut
kestoltaan luultavasti vähintään satoja vuosia, ellei tuhansia tai kymmeniä
tuhansia. Nyt tapahtuvan ilmaston lämpenemisen aikaperspektiivi mitataan
korkeintaan parissa kolmessa sukupolvessa ja emme tiedä mihin se johtaa, kun
esimerkiksi sata vuotta tästä päivästä on kulunut. Välitämmekö edes oikeasti,
kun kaikki on vielä nyt hyvin?
Dinoja pitää muuten muistaa sitten kuitenkin myös kiittää.
Ne muokkasivat ja myllersivät maan pintaa ja kasvillisuutta sekä myös
lannoittivat kasvualustoja. Vuosimiljoonien aikana se saivat aikaan paljon
hyvää, kuin suuret maansiirtokoneet. Samoina vuosimiljoonina maanpinta poimuttui,
meren pinta nousi ja laski ja lopulta niin kasvit kuin dinot hautautuivat maan
ja lopulta kivikerrosten alle muodostuakseen kovan paineen alla nykysukupolville
öljyksi ja kivihiileksi. Kasvien ja dinojen myötä valtava määrä ilmakehästä
peräisin ollutta hiiltä (hiilidioksidin muodossa) sitoutui hiileen ja öljyyn.
Tämän seurauksena ilmastokin kaiketi jäähtyi muutamalla asteella.
Reilun sadan vuoden aikana olemme alkaneet vapauttamaan tätä
varastoituneena ollutta hiiltä tuottaaksemme energiaa, joka lämmittää meitä,
liikuttaa meitä ja saa tehtaat pyörimään jne. Hiileen varastoituneena ollut
energia ja sen tehokas käyttö on nykyaikaisen teollisen yhteiskunnan perusta.
Sivutuotteena sitten palautamme ilmakehään takaisin jo kertaalleen sieltä
poistunutta hiiltä esim. metaanin ja hiilidioksidin muodossa. Kyllä se nytkin
maapalloamme lämmittää, niin kuin aikoinaan dinoja.
Kuka kantaa vastuun?
Vältän tässä yhteydessä tietoisesti käyrien ja diagrammien
käyttöä, niitä on nähty jo tarpeeksi, ja laitan sitten kuvituskuvaksi vaikkapa
Godzillan, tuon dinoista kauheimman, joka terrorisoi elokuvissa
nykymaailmaammekin. Voidaan sanoa, että myös ilmastonmuutos tulee
terrorisoimaan nykymaailmaamme, aivan kuten se aikoinaan terrorisoi
dinosauruksia ja nopeutti niiden elinympäristön muutoksia, mikä lopulta johti
laajoihin sukupuuttoihin.
Me haluamme välttää ihmislajin sukupuuton ja kaiketi myös
onnistumme siinä, kunhan joudumme lopulta ensin aivan seinää vasten. Maapallo
kyllä selviää ja aikojen saatossa planeettamme tasapaino palautuu. Kysymys
onkin siitä, kuinka paljon maailma ja maapallon olosuhteet muuttuvat verrattuna
siihen mihin olemme tottuneet ja kuinka hyvin me itse selviämme tässä muutosten
myllerryksessä. Koska ilmastonmuutos on hiljalleen, mutta kuitenkin yhä kiihtyvään
tahtiin käynnistynyt, on turha tässä yhteydessä alkaa spekuloimaan, kuka tai
mikä on suurin syyllinen tähän.
Onko ilmaston lämpenemisessä kyse kokonaan ihmisen
aiheuttamasta ilmiöstä vai ei, ei tässä kohdin ole enää oleellisinta. Joka
tapauksessa 99 % tiedemaailmasta on sitä mieltä, että ihminen kiihdyttää
toimillaan ilmaston lämpenemistä ja tähän halutaan puuttua. Tämä on tietenkin
sinällään järkevää. Toisaalta pitää miettiä millaiset toimet sitten ovat
järkeviä.
Puhutaanpa hetki Itämeren tilasta ja vedenpuhdistuksesta.
Kärjistän tässä tilannetta vähän.
Etenkin Suomenlahden tila on ollut jo pidempään melko huono,
mutta oli vielä paljon huonompi vuosituhannen vaihteessa. Suomessa puhuttiin,
että pitäisi panostaa kymmeniä miljoonia euroja oman vedenpuhdistuksemme
parantamiseen. Tällä saataisiin laskennallisesti 5-10 % parannus Suomen
tuottamiin fosfori- ja typpipäästöihin. Onneksi rehellisesti todettiin, että
Pietarin vedenpuhdistus oli suorastaan katastrofaalisella tolalla. Lopulta
pienten vääntöjen seurauksena päätettiin aloittaa yhteistyöhanke siellä, missä
se kannatti paremmin kuin Suomessa, Pietarissa siis, missä parannus oli lähes 80 %.
Pietarin vesilaitos ja uusi puhdistamo käsittelee nykyään 98
prosenttia jätevesistään Itämeren suojelukomission suositusten mukaisesti.
Suomen ympäristöministeriö on rahoittanut yhteistyöhankkeita Pietarin
vesilaitoksen kanssa yhteensä noin 40 miljoonalla eurolla. Lisäksi
rahoituksessa on ollut mukana muita julkisia ja yksityisiä tahoja EU:sta ja
Pohjoismaista. Lisäksi ympäristöministeriö on tukenut suomalaisia yrityksiä,
jotka ovat toimittaneet Pietariin laitteistoja sekä valmistelleet ja valvoneet
hankkeita ja täten myös luoneet työpaikkoja yhteishankkeen puitteissa.
Itämeren tila Suomenlahden alueella on parantunut
merkittävästi vuosituhannen alun lähtötilanteeseen verrattuna, paljon enemmän
kuin, jos rahat olisi investoitu Suomeen. Suomalaiset ympäristöteknologian
aloilla toimivat yritykset saivat vuosiksi tilauskirjat täyteen ja saivat
samalla myös kansainvälisen näytön paikan, mikä puolestaan pidemmällä
tähtäimellä poiki koko alalle lisää töitä, mainetta ja mammonaa.
Koko yllä mainitun kuvion taustalla oli rehellinen
realiteettien tarkistus ja tosiasioiden tunnustaminen. Suomi ei voi (yksin)
pelastaa Itämerta tai Suomenlahtea, vaikka kuinka yrittäisimme, ei vaikka
kieltäisimme maassamme veden käytön ja täten myös jäteveden tuottamisen
kokonaan. Suomi oli ja on edelleen toki omalta osaltaan syypää jätevesien
laskemiseen merialueillemme. Tämän syyllisyyden tunnustettuamme saatoimme kuitenkin
todeta, että löytyi vieläkin suurempia syypäitä; tässä tapauksessa Pietarin
alue, missä asuu jokseenkin saman verran asukkaita kuin Suomessa. Pannan paukut
sinne missä pamaus on suurin!
Ilmastonmuutoksen kohdalla on sama juttu. Voimme toki alkaa
kiristää omaa vyötämme niin kauan kuin henki pihisee, kunnes se ei enää pihise.
Aletaan syömään vegeburgereita ja pannaan hypervero lihatuotteille, kielletään
yksityisautoilu, nostetaan energiaveroja ja kielletään haja-asutusalueilla
öljylämmitys. Toimenpiteiden lista on loputon, jos sitä haluamme. Samalla
tietysti vaikeutamme olemassaoloamme maailmassa ja ajamme muuhun maailmaan
verrattuna itsemme ikuiseen taantumaan ja suomalaiseen anoreksiaan, mutta…
olemmehan ainakin luokan paras oppilas, joskaan kukaan ulkopuolinen ei sitä
meiltä odota.
Vaihtoehto B. Jos haluamme pelastaa maailman, niin
panostamme suomalaisen huipputeknologian kehittämiseen ja pidämme maamme
kilpailukykyisenä, jotta voisimme omalla huippuosaamisella osallistua tähän
tärkeään ilmastotyöhön ja samalla siihen maailman pelastamiseen (ei siltikään
ihan taida onnistua). Samalla ylläpidämme Suomen mainetta huippuosaamisen maana
yllä ja luomme osaamiseen perustuvia työpaikkoja ja uusia nokiatarinoita. Tätä
emme tietenkään pysty tekemään, jos kuristamme itsemme hengiltä. Jos jouduimme
toteamaan, ettemme yksin pystyneet pelastamaan Itämerta, ei tämä 5,5
miljoonainen kansa kielloilla tai omia toimiamme ja säädöksiä kiristämällä
maailmaakaan pysty yksin pelastamaan.
Muistetaan nyt, että koronaviruksen lamauttaman Kiinan
teollisuuden päästöt vähenivät niin paljon, että vain kaksi viikkoa 10-20 %
tehoilla pyörinyttä teollisuustuotantoa riitti laskemaan hiilidioksidipäästöjä
niin paljon kuin Suomi tätä samaa kasvihuonekaasua tuottaa vuodessa,
teollisuus, liikenne ym. kaikkinensa. Hallitukselle, vihreille ja muille
höyryäjille pieni vinkki minulta: tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Me emme ole
elokuvan pahis, mutta voimme olla järkevällä tavalla mukana auttamassa pahiksia
muuttumaan kiltimmiksi.
Arvoja ja lillukanvarsia
Moni suomalainen kunnallispoliitikko on joutunut miettimään
pitäisikö meidänkin osallistua HINKU-hankkeeseen. HINKU-hankkeen (hiilineutraali
kunta) tavoitteena on siihen osallistuvien kuntien 80 % päästövähennys vuoteen
2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Mukana on jo yli 70 suomalaista kuntaa ja
kaupunkia, jotka nyt kuumeisesti miettivät toteuttamiskelpoisia toimenpiteitä,
jotta tavoite saavutettaisiin.
Olisin hämmästynyt, jos yksikään hankkeeseen osallistuva
kunta pystyisi saavuttamaan asetetut tavoitteet. Ei kunnan rakennusten
ikkunoita tilkitsemällä tai vaihtamalla kunnan rakennuksiin led-polttimot
mitenkään voida tätä tavoitetta saavuttaa. Useimmissa kunnissa liikenne tuottaa
yli 50 % päästöistä, joten itse näen tämän samalla valtiollisena
ujutushankkeena, jolla pehmennetään maaperää suunnitelluille liikenteen
rajoituksille, yksityisautoilu etunenässä. Lillukanvarsia sanon minä… ja
juonikasta toimintaa.
En ole mikään salaliittoteoreetikko, mutta mielestäni tämä
on aika läpinäkyvää. Kunnat motivoidaan PR-hyödyn varjolla ja kuntapäättäjien
omatuntoon vetoamalla tähän mukaan. Todellisuudessa kuntien omat toimenpiteet
eivät mitenkään voi riittää tässä maailmassa, missä jatkuva kasvu on kantava
voima ja tuntuu olevan myös yksi perusarvoistamme.
Ihminen ei koskaan voi saada tarpeeksi sitä, mitä hän ei
tarvitse. Tähän tosiasiaan perustuu myös jatkuvan kasvun ajatus ja täten myös
koko sen perusolemus. Ajatus loputtomasta kasvusta on jo pohjimmiltaan ääliömäinen
ja kestämätön. Jossain kulkee aina raja, ainakin äärellisellä maapallolla.
Maapallo kyllä selviytyy, mutta selviydymmekö me niissä muutoksissa, jotka
aiheutamme halutessamme koko ajan jotain lisää. Juu… kyllähän me
selviydymme, mutta entäs tulevat sukupolvet? Äitinä olen huolissani siitä,
millaisen maailman jätämme perinnöksi lapsillemme.
En minä tai tuskin kovin moni muukaan suomalainen tai
länsimaalainen voi ajatustasolla kieltää kehitysmaiden asukasta haaveilemasta
länsimaisesta elämänlaadusta. Toinen asia onkin sitten se, missä hän sitä
haavettaan voi tai haluaa toteuttaa. Suomi on kovalla työllä rakentanut miltei
nollapisteestä (kuten suurelta osin myös koko toisessa maailmansodassa
raunioiksi pommitettu Eurooppa) itselleen hyvinvointivaltion ja eurooppalaisen
elämänlaadun. Rakensimme sen itse itseämme varten. Voin kuulostaa tylyltä,
mutta en haluaisi tänne vapaamatkustajia nauttimaan niistä hyvinvointivaltion
kovalla työllä ja verorahoin maksetuista etuisuuksista ja turvaverkoista.
Erityisen kriittinen olen niitä tulijoita kohtaan, jotka tulevat vain olemaan
ja nostamaan etuisuuksia.
Palataan kuitenkin taas aiheen ytimeen. Lähtökohtani on,
että jos afrikkalainen haluaa länsimaisen elintason, se on rakennettava
Afrikkaan. Tämä tosin tulee viemään aikaa, mutta veipä se meilläkin. Ei
60-luvun Suomea voi verrata nyky-Suomeen. Paljon on viimeksi kuluneina
vuosikymmeninä tapahtunut ja elintasomme on noussut.
Toinen asia onkin sitten se, että onko nälkämme kasvanut
syödessä? Vedämmekö koko homman länsimaissa jo överiksi? Mielestäni kyllä!
Arvomaailmaamme tuntuu jo aivan liiaksi määrittävän omistaminen, enimmäkseen
kaikenlaisen turhan omistaminen. Kun ajan uuden ja entistä hienomman autoni
autoliikkeestä ulos, olen hetken innoissani ja ”onnellinen”. Ei mene kauaakaan,
kun tekisi mieli jotain vieläkin parempaa ja hienompaa… ei muuta kun
autoliikkeeseen lomps.
Koko ajatuskuvio on jotenkin vääristynyt, enkä tiedä oikein
edes mistä tällaiset onnellisuuden mittarit syntyvät. Luulemme, että ostaminen,
kuluttaminen, uran rakentaminen ja rahan tai vallan haaliminen tekee meistä
onnellisia, vaikka sisällä jäytää tyhjyys, jonka sitten tukahdutamme haalimalla
kaikkea tarpeetonta. Olo paranee hetkeksi, niin kuin nousuhumalassa. Olemme
ajautuneet aika kauas todellisista ihmisen elämään onnellisuutta ja aitoa
sisältöä tuottavista asioista. Tämä tulee hyvin esiin sellaisten ihmisten
kohdalla, jotka ovat kohdanneet jonkun suuren kriisin elämässään; oma vakava
sairastuminen ja siitä toipuminen, vakava onnettomuus, lapsen menettäminen tai
sairaus. Useimmat näistä ihmisistä ovat laittaneet arvot ja siten myös elämänsä
uuteen järjestykseen. Elämä muuttuu.
Arkipäiväisessä elämässämme haaveilemme useimmiten ”turhista
asioista” ja siinä unohtuu helposti ihmisenä olemisen perimmäinen tarkoitus.
Ehkä se on olla onnellinen pienistäkin asioista ja arvostaa itseään,
lähimmäisiään ja elämää itsessään.
Tunnustan, että ainakin minulle olisi kuitenkin kauhea
ajatus luopua kaikesta kivasta, millä olen elämäni ja pienen maailmani
ympäröinyt. Ajatuskin siitä, etten voisi käydä aamulla lämpimässä suihkussa on
kamala; tai että joutuisin katsomaan lempisarjani 20 tuumaisesta
mustavalkotelkkarista, tai jne. Tällaisia asioita on loputtomiin ja luulen,
että tulen onnellisemmaksi niiden kanssa, ehkä tulenkin, ainakin vähän.
Käytin tässä nyt palstamillimetrejä sen perusteluun, että
länsimaisen yhteiskunnan luoma tavarapaljouden ja mukavuuksien keskellä
eläminen tekee meidät ja minut onnelliseksi. Se on tavoittelemisen arvoista.
Tai siis, pohdinkin itse asiassa sitä, että onko tässä mitään järkeä. Koko ajan
pitää saada jotain lisää. Miksi? No siksi, että en itse asiassa haluaisikaan,
että koko Intia, koko Afrikka ja koko Kiina ym. saavuttavat saman elintason,
koska se ei lopultakaan ole sen arvoista eikä maapallon kannalta kestävää.
Ehkäpä tilanne onkin niin, että meidän tulisi hiljalleen alkaa totuttautua
ajatukseen, että omalla tavallaan elämme onnellisuuden illuusiossa ja sitä
pitäisi nyt alkaa hiljalleen ajamaan alas.
Tätä emme suomalaiset tietenkään pysty tekemään yksin, eikä
se ole edes järkevää. Koko maailman ajatustavan pitäisi muuttua tai sitten
meidän yksinkertaisesti pitäisi koko konkkaronkan ajautua niin pahasti seinää
vasten, että muita vaihtoehtoja ei ole. Olen siis pessimisti sittenkin. En
usko, että pystymme ilmastonmuutosta pelkillä poliittisilla sopimuksilla ja
yhteisesti allekirjoitetuilla lauselmilla torjumaan. Törmäämme jossain kohtaa
seinään kovaa. Siihen asti ajamme kovaa ja nautimme vauhdin hurmasta.
Seinään törmäämisen ja arvopohjan muuttumiseen ei välttämättä tarvita sitä, että ilmastonmuutoksen vanavedessä tulevat entistä kovemmat myrskyt runtelevat maailmaa entistä raaemmalla tavalla tai, että nouseva meriveden pinta uhkaa rannikon kaupunkeja. Ne ovat vasta tulossa. Voi olla, että niinkin mikroskooppisen pieni juttu kuin koronavirus alkaa pakolla laittamaan arvojärjestelmäämme uusiksi. Nyt puhun arvoista globaalilla tasolla. Virus saattaa kaataa yrityksiä tai jopa kokonaisia elinkeinoja, kuten matkailuteollisuus, ja laittaa pankit ja rahoituslaitokset polvilleen.
Käytän suoraa päättelyä tässä tilanteessa. Ahneudesta on nykyään tullut johtava hyve, kun se ennen oli miltei rikollista. Juutalaisia vihattiin aikoinaan monesta syystä, yksi niistä oli ahneuteen perustuva koronkiskonta. Nykymaailman suorastaan koominen ahneuden arkkiesimerkki oli tällä viikolla New Yorkiin suunniteltu koronaviruksen vuoksi perumaan jouduttu koronaviruskonferenssi. Konferenssin teemana oli ”kuinka voisimme tienata enemmän koronaviruksen aiheuttamalla kaaoksella”. Taisi pilkka osua omaan nilkkaan.