torstai 12. maaliskuuta 2020

Voi kauhun päivää – Faktoja ilmastonmuutoksen takana


Voi kauhun päivää


Haluan kovasti olla optimisti ja kaikkien asioiden edessä positiivinen, mutta aina en vain voi. Joitain asioita ei kannata kieltää, vaikka haluaisi, koska ne tapahtuvat tai ovat olemassa silti, halusin minä sitä tai en. Pieni opettaja minussa haluaa nyt kansankielellä heilutella karttakeppiä liitutaulun edessä ja kertoa kansankielellä mitä on tapahtumassa. Mitä voimme tehdä, jos paha ilmastoahdistus iskee jo aamulla ennen ensimmäistä kahvikuppia, yllättää kesken työpäivän tai jäätää olon illalla saunassa.

Helsingin Messukeskuksessa piti järjestää reilun viikon päästä ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuvien tapahtuma. Suon ilman muuta, että myös tämä puoli tuo äänensä kuuluviin, mutta totean samaan henkäykseen, että ilmastonmuutos on tosiasia. Olemme kulkemassa maapallolla kohti lämpimämpiä vuosisatoja, ehkä vuosituhansia, tätä tuskin enää edes paksunahkaisin ilmastonmuutosdenialisti kiistää. Nyt kiistelläänkin siitä, mikä on ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen.

Maapallon lämpötila on muuttunut satojen miljoonien vuosien aikana hyvinkin paljon. Välillä oma Telluksemme oli miltei kokonaan jäässä ja toisessa ääripäässä olemme kokeneet myös kuumempia aikoja, ei sentään kuitenkaan mitään Venuksen kaltaista satojen asteiden kuumuutta. Oma ilmakehämme ja siihen suhteutettuna sopiva etäisyys auringosta pitää siitä huolen. 

Hiilidioksidin lisääntyessä ilmakehä sitoo enemmän lämpöä ja meille syntyy tavallaan kasvihuone, mikä ei päästä maan pinnalle päässyttä auringosta peräisin olevaa lämpöä yhtä hyvin takaisin avaruuteen.

Venuksella on superhyperkasvihuoneilmiön aiheuttavat olosuhteet, eli ilmakehä, mikä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia (96 %), kun omalla planeetallamme hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja on tällä hetkellä ilmakehän koostumuksesta noin 0,04 %. Koska sitä on niin vähän, heilahtelut sen määrässä voivat vaikuttaa maapallon keskilämpötilaan melko paljonkin, kuten myös on käynyt.

Dinosauruksille kiitos




Ei tarvitse mennä kauemmas ajassa taaksepäin, kuin vajaa 10 000 vuotta, kun näköalat Hämeenlinnan Aulangolta olivat melko lailla erilaiset. Silloin pitkän jääkauden jälkeen napaseuduilta etelää kohti kurottanut kilometrienkin paksuinen jääpeite oli ilmaston lämmitessä vetäytynyt jo Hämeenlinnan seutuville. Aulangon vuoren huippu oli Suomen maaperän ensimmäisiä pisteitä, mitkä tulivat esiin jääkauden jälkeen. Sen eteläpuolella jäätikön edessä lainehti Itämeren esi-isä, Yoldiameri ja pohjoispuoli taisi muistuttaa nykyisen Grönlannin maisemia. Tätähän eivät tosin edes vanhemmat hämeenlinnalaiset muista, mutta näin nykyään koululaisille opetetaan.

Tarinat sikseen. Kerroin tämän vain sanoakseni, että uskon tähän jääkausihömpötykseen, vaikka en itse ole sitä kokenut. Opettajaksi lukiessa joutui opiskelemaan kaikenlaista ja sitten kertomaan tätä eteenpäin oppilaille siinä uskossa, ettei minulle ole valehdeltu. Luonnontieteitä ja luonnonhistoriaa opetettaessa varsinkin poikien suurimpia suosikkeja olivat aina dinosaurukset, varsinkin Tyrannosaurus, joka rouskutteli pienempiä dinoja, joista osa rouskutteli vielä pienempiä dinoja, mutta suurin osa kasveja eri muodoissaan.

Vegaanius oli kova juttu dinosaurusten aikoihin. Ylivoimaisesti suurin osa kaikkien dinoaikojen otuksista noudatti tiukkaa vegeruokavaliota. Toisin on nykyään. Nyt taitaa olla niin, että vegaanit ovat edelleen vähemmistönä, jopa koko maapallon mittakaavassa. Dinosauruksia, varsinkin vegeruokavalioon viehtyneitä, meidän tulee kuitenkin kiittää siitä, että saamme nykyään maapallolla nauttia tällaisista oloista missä nyt elämme.

Dinosauruksia kulki maapallon pinnalla kaikkiaan vajaa 200 miljoonaa vuotta, eli melko pitkän aikaa. Isommat dinosaurukset katosivat tai paremminkin kuolivat sukupuuttoon kuitenkin noin 65 miljoonaa vuotta sitten melko äkillisesti. Äkillisyydestäkin voidaan olla montaa mieltä, kun otetaan vertailukohdaksi 200 miljoonaa vuotta. Tähän verrattuna jopa 50 000 vuodessa tapahtunut asia on kyllä melko äkillinen. Meillä ihmisillä ei kuitenkaan ole oikein otetta näin pitkään ajanjaksoon, sillä vanhimmat kirjalliset dokumentit oman lajimme historiasta ovat alle 6000 vuotta vanhoja ja itse elämme keskimäärin korkeintaan 100 vuotta.

Dinosaurukset kuitenkin katosivat ja luonnontieteilijät ovat esittäneet kolme erilaista pääteoriaa dinosaurusten katoamiseen:

·        Ensimmäisen mukaan dinosaurusten katoamista selittää liitukauden aikana alkanut ilmastonmuutos. Maapallon keskilämpötila laski, ja vuodenaikojen vaihtelut olivat entistä selkeämpiä. Merenpinta kohosi ja johti maanpäällisten elinpaikkojen pirstoutumiseen ja pienentyneiden eläinpopulaatioiden altistumiseen ympäristön muutoksille.

·        Toisen pääteorian mukaan laajat tulivuorenpurkaukset aiheuttivat lyhytaikaisen ilmaston lämpenemisen sekä laajoja savu- ja tuhkapilviä. Sen seurauksena kasvit kuolivat ja niiden myötä myös kasvinsyöjäeläimet ja niitä saalistavat pedot. Tätä seurasi pitkään jatkunut kylmempi jakso, mikä varmisti isojen otusten tuhon.

·        Kolmannen teorian mukaan liitukauden lopulla Jukatanin niemimaan kohdalle törmäsi komeetta tai asteroidi. Törmäyksestä todennäköisesti seurasi valtava tulimyrsky ja maailmanlaajuisia metsäpaloja. Ensin tuli kylmän sään jakso auringon säteilyn estyttyä ja tätä ilmakehän kohonneen hiilidioksidipitoisuuden vuoksi seurannut lämpökausi.

En ota tässä kantaa, mikä teorioista on totta ja oikein, mutta kaikkia yhdistää kuitenkin ilmastonmuutos. Se on kaikkein luultavimmin tapahtunut meidän käsityskykymme ylittävän pituisen jakson aikana ja on ollut kestoltaan luultavasti vähintään satoja vuosia, ellei tuhansia tai kymmeniä tuhansia. Nyt tapahtuvan ilmaston lämpenemisen aikaperspektiivi mitataan korkeintaan parissa kolmessa sukupolvessa ja emme tiedä mihin se johtaa, kun esimerkiksi sata vuotta tästä päivästä on kulunut. Välitämmekö edes oikeasti, kun kaikki on vielä nyt hyvin?

Dinoja pitää muuten muistaa sitten kuitenkin myös kiittää. Ne muokkasivat ja myllersivät maan pintaa ja kasvillisuutta sekä myös lannoittivat kasvualustoja. Vuosimiljoonien aikana se saivat aikaan paljon hyvää, kuin suuret maansiirtokoneet. Samoina vuosimiljoonina maanpinta poimuttui, meren pinta nousi ja laski ja lopulta niin kasvit kuin dinot hautautuivat maan ja lopulta kivikerrosten alle muodostuakseen kovan paineen alla nykysukupolville öljyksi ja kivihiileksi. Kasvien ja dinojen myötä valtava määrä ilmakehästä peräisin ollutta hiiltä (hiilidioksidin muodossa) sitoutui hiileen ja öljyyn. Tämän seurauksena ilmastokin kaiketi jäähtyi muutamalla asteella.

Reilun sadan vuoden aikana olemme alkaneet vapauttamaan tätä varastoituneena ollutta hiiltä tuottaaksemme energiaa, joka lämmittää meitä, liikuttaa meitä ja saa tehtaat pyörimään jne. Hiileen varastoituneena ollut energia ja sen tehokas käyttö on nykyaikaisen teollisen yhteiskunnan perusta. Sivutuotteena sitten palautamme ilmakehään takaisin jo kertaalleen sieltä poistunutta hiiltä esim. metaanin ja hiilidioksidin muodossa. Kyllä se nytkin maapalloamme lämmittää, niin kuin aikoinaan dinoja.

 Kuka kantaa vastuun?


Vältän tässä yhteydessä tietoisesti käyrien ja diagrammien käyttöä, niitä on nähty jo tarpeeksi, ja laitan sitten kuvituskuvaksi vaikkapa Godzillan, tuon dinoista kauheimman, joka terrorisoi elokuvissa nykymaailmaammekin. Voidaan sanoa, että myös ilmastonmuutos tulee terrorisoimaan nykymaailmaamme, aivan kuten se aikoinaan terrorisoi dinosauruksia ja nopeutti niiden elinympäristön muutoksia, mikä lopulta johti laajoihin sukupuuttoihin.

Me haluamme välttää ihmislajin sukupuuton ja kaiketi myös onnistumme siinä, kunhan joudumme lopulta ensin aivan seinää vasten. Maapallo kyllä selviää ja aikojen saatossa planeettamme tasapaino palautuu. Kysymys onkin siitä, kuinka paljon maailma ja maapallon olosuhteet muuttuvat verrattuna siihen mihin olemme tottuneet ja kuinka hyvin me itse selviämme tässä muutosten myllerryksessä. Koska ilmastonmuutos on hiljalleen, mutta kuitenkin yhä kiihtyvään tahtiin käynnistynyt, on turha tässä yhteydessä alkaa spekuloimaan, kuka tai mikä on suurin syyllinen tähän.

Onko ilmaston lämpenemisessä kyse kokonaan ihmisen aiheuttamasta ilmiöstä vai ei, ei tässä kohdin ole enää oleellisinta. Joka tapauksessa 99 % tiedemaailmasta on sitä mieltä, että ihminen kiihdyttää toimillaan ilmaston lämpenemistä ja tähän halutaan puuttua. Tämä on tietenkin sinällään järkevää. Toisaalta pitää miettiä millaiset toimet sitten ovat järkeviä.

Puhutaanpa hetki Itämeren tilasta ja vedenpuhdistuksesta. Kärjistän tässä tilannetta vähän.

Etenkin Suomenlahden tila on ollut jo pidempään melko huono, mutta oli vielä paljon huonompi vuosituhannen vaihteessa. Suomessa puhuttiin, että pitäisi panostaa kymmeniä miljoonia euroja oman vedenpuhdistuksemme parantamiseen. Tällä saataisiin laskennallisesti 5-10 % parannus Suomen tuottamiin fosfori- ja typpipäästöihin. Onneksi rehellisesti todettiin, että Pietarin vedenpuhdistus oli suorastaan katastrofaalisella tolalla. Lopulta pienten vääntöjen seurauksena päätettiin aloittaa yhteistyöhanke siellä, missä se kannatti paremmin kuin Suomessa, Pietarissa siis, missä parannus oli lähes 80 %.

Pietarin vesilaitos ja uusi puhdistamo käsittelee nykyään 98 prosenttia jätevesistään Itämeren suojelukomission suositusten mukaisesti. Suomen ympäristöministeriö on rahoittanut yhteistyöhankkeita Pietarin vesilaitoksen kanssa yhteensä noin 40 miljoonalla eurolla. Lisäksi rahoituksessa on ollut mukana muita julkisia ja yksityisiä tahoja EU:sta ja Pohjoismaista. Lisäksi ympäristöministeriö on tukenut suomalaisia yrityksiä, jotka ovat toimittaneet Pietariin laitteistoja sekä valmistelleet ja valvoneet hankkeita ja täten myös luoneet työpaikkoja yhteishankkeen puitteissa.

Itämeren tila Suomenlahden alueella on parantunut merkittävästi vuosituhannen alun lähtötilanteeseen verrattuna, paljon enemmän kuin, jos rahat olisi investoitu Suomeen. Suomalaiset ympäristöteknologian aloilla toimivat yritykset saivat vuosiksi tilauskirjat täyteen ja saivat samalla myös kansainvälisen näytön paikan, mikä puolestaan pidemmällä tähtäimellä poiki koko alalle lisää töitä, mainetta ja mammonaa.

Koko yllä mainitun kuvion taustalla oli rehellinen realiteettien tarkistus ja tosiasioiden tunnustaminen. Suomi ei voi (yksin) pelastaa Itämerta tai Suomenlahtea, vaikka kuinka yrittäisimme, ei vaikka kieltäisimme maassamme veden käytön ja täten myös jäteveden tuottamisen kokonaan. Suomi oli ja on edelleen toki omalta osaltaan syypää jätevesien laskemiseen merialueillemme. Tämän syyllisyyden tunnustettuamme saatoimme kuitenkin todeta, että löytyi vieläkin suurempia syypäitä; tässä tapauksessa Pietarin alue, missä asuu jokseenkin saman verran asukkaita kuin Suomessa. Pannan paukut sinne missä pamaus on suurin!



Ilmastonmuutoksen kohdalla on sama juttu. Voimme toki alkaa kiristää omaa vyötämme niin kauan kuin henki pihisee, kunnes se ei enää pihise. Aletaan syömään vegeburgereita ja pannaan hypervero lihatuotteille, kielletään yksityisautoilu, nostetaan energiaveroja ja kielletään haja-asutusalueilla öljylämmitys. Toimenpiteiden lista on loputon, jos sitä haluamme. Samalla tietysti vaikeutamme olemassaoloamme maailmassa ja ajamme muuhun maailmaan verrattuna itsemme ikuiseen taantumaan ja suomalaiseen anoreksiaan, mutta… olemmehan ainakin luokan paras oppilas, joskaan kukaan ulkopuolinen ei sitä meiltä odota.

Vaihtoehto B. Jos haluamme pelastaa maailman, niin panostamme suomalaisen huipputeknologian kehittämiseen ja pidämme maamme kilpailukykyisenä, jotta voisimme omalla huippuosaamisella osallistua tähän tärkeään ilmastotyöhön ja samalla siihen maailman pelastamiseen (ei siltikään ihan taida onnistua). Samalla ylläpidämme Suomen mainetta huippuosaamisen maana yllä ja luomme osaamiseen perustuvia työpaikkoja ja uusia nokiatarinoita. Tätä emme tietenkään pysty tekemään, jos kuristamme itsemme hengiltä. Jos jouduimme toteamaan, ettemme yksin pystyneet pelastamaan Itämerta, ei tämä 5,5 miljoonainen kansa kielloilla tai omia toimiamme ja säädöksiä kiristämällä maailmaakaan pysty yksin pelastamaan.

Muistetaan nyt, että koronaviruksen lamauttaman Kiinan teollisuuden päästöt vähenivät niin paljon, että vain kaksi viikkoa 10-20 % tehoilla pyörinyttä teollisuustuotantoa riitti laskemaan hiilidioksidipäästöjä niin paljon kuin Suomi tätä samaa kasvihuonekaasua tuottaa vuodessa, teollisuus, liikenne ym. kaikkinensa. Hallitukselle, vihreille ja muille höyryäjille pieni vinkki minulta: tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Me emme ole elokuvan pahis, mutta voimme olla järkevällä tavalla mukana auttamassa pahiksia muuttumaan kiltimmiksi.

Arvoja ja lillukanvarsia


Moni suomalainen kunnallispoliitikko on joutunut miettimään pitäisikö meidänkin osallistua HINKU-hankkeeseen. HINKU-hankkeen (hiilineutraali kunta) tavoitteena on siihen osallistuvien kuntien 80 % päästövähennys vuoteen 2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Mukana on jo yli 70 suomalaista kuntaa ja kaupunkia, jotka nyt kuumeisesti miettivät toteuttamiskelpoisia toimenpiteitä, jotta tavoite saavutettaisiin.

Olisin hämmästynyt, jos yksikään hankkeeseen osallistuva kunta pystyisi saavuttamaan asetetut tavoitteet. Ei kunnan rakennusten ikkunoita tilkitsemällä tai vaihtamalla kunnan rakennuksiin led-polttimot mitenkään voida tätä tavoitetta saavuttaa. Useimmissa kunnissa liikenne tuottaa yli 50 % päästöistä, joten itse näen tämän samalla valtiollisena ujutushankkeena, jolla pehmennetään maaperää suunnitelluille liikenteen rajoituksille, yksityisautoilu etunenässä. Lillukanvarsia sanon minä… ja juonikasta toimintaa.

En ole mikään salaliittoteoreetikko, mutta mielestäni tämä on aika läpinäkyvää. Kunnat motivoidaan PR-hyödyn varjolla ja kuntapäättäjien omatuntoon vetoamalla tähän mukaan. Todellisuudessa kuntien omat toimenpiteet eivät mitenkään voi riittää tässä maailmassa, missä jatkuva kasvu on kantava voima ja tuntuu olevan myös yksi perusarvoistamme.



Ihminen ei koskaan voi saada tarpeeksi sitä, mitä hän ei tarvitse. Tähän tosiasiaan perustuu myös jatkuvan kasvun ajatus ja täten myös koko sen perusolemus. Ajatus loputtomasta kasvusta on jo pohjimmiltaan ääliömäinen ja kestämätön. Jossain kulkee aina raja, ainakin äärellisellä maapallolla. Maapallo kyllä selviytyy, mutta selviydymmekö me niissä muutoksissa, jotka aiheutamme halutessamme koko ajan jotain lisää. Juu… kyllähän me selviydymme, mutta entäs tulevat sukupolvet? Äitinä olen huolissani siitä, millaisen maailman jätämme perinnöksi lapsillemme.

En minä tai tuskin kovin moni muukaan suomalainen tai länsimaalainen voi ajatustasolla kieltää kehitysmaiden asukasta haaveilemasta länsimaisesta elämänlaadusta. Toinen asia onkin sitten se, missä hän sitä haavettaan voi tai haluaa toteuttaa. Suomi on kovalla työllä rakentanut miltei nollapisteestä (kuten suurelta osin myös koko toisessa maailmansodassa raunioiksi pommitettu Eurooppa) itselleen hyvinvointivaltion ja eurooppalaisen elämänlaadun. Rakensimme sen itse itseämme varten. Voin kuulostaa tylyltä, mutta en haluaisi tänne vapaamatkustajia nauttimaan niistä hyvinvointivaltion kovalla työllä ja verorahoin maksetuista etuisuuksista ja turvaverkoista. Erityisen kriittinen olen niitä tulijoita kohtaan, jotka tulevat vain olemaan ja nostamaan etuisuuksia.

Palataan kuitenkin taas aiheen ytimeen. Lähtökohtani on, että jos afrikkalainen haluaa länsimaisen elintason, se on rakennettava Afrikkaan. Tämä tosin tulee viemään aikaa, mutta veipä se meilläkin. Ei 60-luvun Suomea voi verrata nyky-Suomeen. Paljon on viimeksi kuluneina vuosikymmeninä tapahtunut ja elintasomme on noussut.

Toinen asia onkin sitten se, että onko nälkämme kasvanut syödessä? Vedämmekö koko homman länsimaissa jo överiksi? Mielestäni kyllä! Arvomaailmaamme tuntuu jo aivan liiaksi määrittävän omistaminen, enimmäkseen kaikenlaisen turhan omistaminen. Kun ajan uuden ja entistä hienomman autoni autoliikkeestä ulos, olen hetken innoissani ja ”onnellinen”. Ei mene kauaakaan, kun tekisi mieli jotain vieläkin parempaa ja hienompaa… ei muuta kun autoliikkeeseen lomps.

Koko ajatuskuvio on jotenkin vääristynyt, enkä tiedä oikein edes mistä tällaiset onnellisuuden mittarit syntyvät. Luulemme, että ostaminen, kuluttaminen, uran rakentaminen ja rahan tai vallan haaliminen tekee meistä onnellisia, vaikka sisällä jäytää tyhjyys, jonka sitten tukahdutamme haalimalla kaikkea tarpeetonta. Olo paranee hetkeksi, niin kuin nousuhumalassa. Olemme ajautuneet aika kauas todellisista ihmisen elämään onnellisuutta ja aitoa sisältöä tuottavista asioista. Tämä tulee hyvin esiin sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kohdanneet jonkun suuren kriisin elämässään; oma vakava sairastuminen ja siitä toipuminen, vakava onnettomuus, lapsen menettäminen tai sairaus. Useimmat näistä ihmisistä ovat laittaneet arvot ja siten myös elämänsä uuteen järjestykseen. Elämä muuttuu.
Arkipäiväisessä elämässämme haaveilemme useimmiten ”turhista asioista” ja siinä unohtuu helposti ihmisenä olemisen perimmäinen tarkoitus. Ehkä se on olla onnellinen pienistäkin asioista ja arvostaa itseään, lähimmäisiään ja elämää itsessään.

Tunnustan, että ainakin minulle olisi kuitenkin kauhea ajatus luopua kaikesta kivasta, millä olen elämäni ja pienen maailmani ympäröinyt. Ajatuskin siitä, etten voisi käydä aamulla lämpimässä suihkussa on kamala; tai että joutuisin katsomaan lempisarjani 20 tuumaisesta mustavalkotelkkarista, tai jne. Tällaisia asioita on loputtomiin ja luulen, että tulen onnellisemmaksi niiden kanssa, ehkä tulenkin, ainakin vähän.

Käytin tässä nyt palstamillimetrejä sen perusteluun, että länsimaisen yhteiskunnan luoma tavarapaljouden ja mukavuuksien keskellä eläminen tekee meidät ja minut onnelliseksi. Se on tavoittelemisen arvoista. Tai siis, pohdinkin itse asiassa sitä, että onko tässä mitään järkeä. Koko ajan pitää saada jotain lisää. Miksi? No siksi, että en itse asiassa haluaisikaan, että koko Intia, koko Afrikka ja koko Kiina ym. saavuttavat saman elintason, koska se ei lopultakaan ole sen arvoista eikä maapallon kannalta kestävää. Ehkäpä tilanne onkin niin, että meidän tulisi hiljalleen alkaa totuttautua ajatukseen, että omalla tavallaan elämme onnellisuuden illuusiossa ja sitä pitäisi nyt alkaa hiljalleen ajamaan alas.

Tätä emme suomalaiset tietenkään pysty tekemään yksin, eikä se ole edes järkevää. Koko maailman ajatustavan pitäisi muuttua tai sitten meidän yksinkertaisesti pitäisi koko konkkaronkan ajautua niin pahasti seinää vasten, että muita vaihtoehtoja ei ole. Olen siis pessimisti sittenkin. En usko, että pystymme ilmastonmuutosta pelkillä poliittisilla sopimuksilla ja yhteisesti allekirjoitetuilla lauselmilla torjumaan. Törmäämme jossain kohtaa seinään kovaa. Siihen asti ajamme kovaa ja nautimme vauhdin hurmasta.


Seinään törmäämisen ja arvopohjan muuttumiseen ei välttämättä tarvita sitä, että ilmastonmuutoksen vanavedessä tulevat entistä kovemmat myrskyt runtelevat maailmaa entistä raaemmalla tavalla tai, että nouseva meriveden pinta uhkaa rannikon kaupunkeja. Ne ovat vasta tulossa. Voi olla, että niinkin mikroskooppisen pieni juttu kuin koronavirus alkaa pakolla laittamaan arvojärjestelmäämme uusiksi. Nyt puhun arvoista globaalilla tasolla. Virus saattaa kaataa yrityksiä tai jopa kokonaisia elinkeinoja, kuten matkailuteollisuus, ja laittaa pankit ja rahoituslaitokset polvilleen.

Käytän suoraa päättelyä tässä tilanteessa. Ahneudesta on nykyään tullut johtava hyve, kun se ennen oli miltei rikollista. Juutalaisia vihattiin aikoinaan monesta syystä, yksi niistä oli ahneuteen perustuva koronkiskonta. Nykymaailman suorastaan koominen ahneuden arkkiesimerkki oli tällä viikolla New Yorkiin suunniteltu koronaviruksen vuoksi perumaan jouduttu koronaviruskonferenssi. Konferenssin teemana oli ”kuinka voisimme tienata enemmän koronaviruksen aiheuttamalla kaaoksella”. Taisi pilkka osua omaan nilkkaan.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Piilokähminnän paratiisi

Omistussuhdevyyhti


Avasin eilen blogissani vähän Suomen asuntovuokraamiseen liittyvää ongelmakenttää ja aloin tutkia asiaa illalla hieman lähemmin. Tästä näyttääkin tulevan mielenkiintoinen jatkokertomus. Vanhana lentoemäntänä haluan varoittaa pomppuisesta lentosäästä. Laittakaa turvavyöt kiinni, sillä meno saattaa kohta olla aika hurjaa. 

Eilen kirjoitin VVOsta eli nykyisestä Kojamosta ja etenkin Satosta. Tänään lähdemme Kojamon matkaan ja teemme välilaskuja eri puolueiden kulisseissa.

Puolueiden omaisuusjärjestelyjä ja tukilähteitä jää edelleen piiloon siitä huolimatta, että vaalirahoituslakia uudistettiin vuosikymmenen alussa.Valtiotieteiden tohtorin Tomi Venhon vuoden 2015 tietoihin pohjautuvassa selvityksessä ilmeni, että puoluetaustaisten säätiöiden omaisuuden määrä vaihtelee muutamasta tuhannesta jopa satoihin miljooniin euroihin.

Otan heti alkuun esille joitain aivan konkreettisia asioita Saton ja Kojamon omistussuhteista. Tänään kuitenkin lennetään enemmän Kojamon väreissä, koska sen edeltäjä VVO oli myrskyn silmässä joitain vuosia sitten, mutta myrsky laantui jostain yllättävästä syystä. AY-liikkeen lypsylehmäksi muodostuneen kiinteistöyhtiö VVOn ällistyttäviä talouslukuja ja kytköksiä vasemmistopuolueisiin pohdittiin laajasti muutama vuosi sitten, mutta osin ärtyneessä sävyssäkin edennyt kansalaiskeskustelu kuoli kuitenkin nopeasti ja johti yhteen merkittävään muutokseen: VVOn ryvettynyt maine pestiin muuttamalla yhtiön nimi Kojamoksi. Touhu jatkuu nyt kiiltävän Kojamo-nimen alla ja lumo-brändin alla entiseen malliin. Hypätkää MiiAirin kyytiin, taas mennään.

Kojamo:



Lisäksi mm. Tradeka -vanha vasemmistolainen osuuskunta eli Elanto, joka onkin yksi isoimmista mätäpesäkeistä.

Yllättävän pienelle huomiolle jäänyt tapaus on vasemmistopoliitikkojen ja Tradekan väliset kytköset. Käytännössä Tradekassa vaikuttaa kolme poliittista ryhmittymää: SDP, Vasemmistoliitto ja kommunistit, joista demareita ja vasemmistoliittoa Tradeka tukee vaalirahoituksella. Tradekan hallituksen puheenjohtajana toimi vielä hiljattain SDPn entinen puoluesihteeri Markku Hyvärinen. Oikean puoluekirjan omaavana luonnontieteiden ylioppilaana (eli ei koskaan valmistunut yliopistosta) hän on ollut pätevyydeltään ilmiselvä valinta myös Eläke-Sampon toimitusjohtajaksi sekä valtion yhtiön Solidiumin hallitukseen. Tradekan hallituksessa istuu myös Paavo Lipposen EU-asiantuntijana ja Antti Rinteen valtiosihteerinä aikoinaan toiminut Markku Luoma.

Tradekan edustajistossa on puolestaan varsin vakuuttava nykypoliitiikkojen kavalkaadi, kuten Li Andersson, Antti Rinne, Antti Lindtman, Eero Heinäluoma, Paavo Arhinmäki, Sirpa Paatero vain muutamia mainitakseni. Käytännössä koko Tradekan luottamustehtävissä toimivien henkilöiden tärkein ominaisuus on joko SDPn, Vasemmistoliiton tai kommunistien puoluekirja. Muiden puolueiden edustajilla ei tähän porukkaan ole ollut mitään asiaa.

Tässä linkissä on nähtävillä, kuka hallituksessa on tekemässä päätöksiä. Jänniä linkkejä meidän hallituksen väkeen, eiköstä vain??

Eläkevakuutusyhtiöt ovat suuromistaja Kojamossa ja Satossa. Niiden suuri omistajaosuus selittyy sillä, että ne yrittävät eläkevakuutusyhtiöinä maksimoida omien sijoitustensa tuoton ja kasvattaa eläkekassojensa pääomaa. Tämä toteutuu hyvin turvallisesti esimerkisi Kojamon kaltaisessa kiinteistöinvestointi ja vuokrausyhtiössä, koska sijoituksen riski on erittäin matala nykytilanteessa (tähän palaan myöhemmin) ja tuotto äärimmäisen hyvä.

SATO:



SATON hallituksessa istuu mm. Finnairin entinen toimitusjohtaja, joka myös ennen Satolle siirtymistä oli SRVn toimitusjohtaja. SRV puolestaan on yksi Suomen suurimmista rakennusyrityksistä.

Sienirihmasto maan alla


Näin tavallisen ihmisen näkökulmasta tämä osoittaa jo hyvin, että piiri pieni pyörii. Ei pelkästään asumiseen ja vuokrahintoihin liittyvässä vyyhdissä vaan myös poliittisten vaikuttajien sidonnaisuuksissa lonkerot näyttävät ulottuvan kaikkialle. Maassamme toimii kiistämättä taloudellisen eliitin lisäksi myös poliittinen eliitti, missä sidokset muodostavat kuin sienen rihmaston maan alle. Maan päällä kasvava sieni saattaa näyttää herkulliselta, mutta rihmasto on niin laaja ja koukeroinen, että tuntuu siltä, kuin poliittisen eliitin sormet koskisivat kaikkialle. Seuraavankin herkullisen sienen rihmasto tuntuu ulottuvan edelliseen. 

Käytännössä riippumatta puolueesta rihmasto ulottuu vähän joka puolelle. 
RKPlla on omat lonkeronsa, keskustalla omansa, kuten myös kaikilla muilla. Perussuomalaiset oman taustansa vuoksi taitaa olla yksi harvoista, jotka ovat syystä tai toisesta pysytelleet tämän rihmaston ulkopuolella. Ehkä perimmäinen syy lienee, että suurelta osin perussuomalaiset niin valtakunnan kuin kuntatason vaikuttajat ovat lähtökohdiltaan erilaisia kuin klassiset poliittiset broilerit. Tällä tarkoitan, että alun perin myös SMPn poliitikot, SMPn noustessa, olivat vapaita poliittisista kytköksistä ja puolue nousi käytännössä tyhjästä täyttämään suuren kansalaisista kummunneen tarpeen. Samalla tavalla voidaan ajatella perussuomalaisista. Puolue syntyi paljolti kansalaisten tarpeesta ja kyllästymisestä poliittiseen suhmurointiin ja kaikkialle ulottuviin kytköksiin.

Puhumalla Kojamon ja Saton omistussuhteista ja koko tähän touhuun liittyvästä kähminnästä, olemme vasta raaputtaneet pintaa. Kuten edellä totesin, hyvän sienipaikan rihmasto polveilee kaikkialla maan alla. Asumiseen liittyvät kysymykset ovat vain yksi sieni kyseisellä paikalla. Esimerkkeinä voisin nostaa Nuorisosäätiön toiminnan (KESK), Kokoomuksen ja vihreiden linkit erittäin hyvin tuottaviin vastaanottokeskuksiin, unohtamatta tietystikään pörssissä olevien lääkärikeskuksiemme valtavia tuloksia. Minusta nämä tahot eivät saisi olla ainoastaan tulosta tavoittelevia taloudellisia yksiköitä, vaan ennemminkin yleishyödyllisiä ja vastuullisuutta osoittavia organisaatioita, joilla pääfokus liittyy omien asiakkaidensa hyvinvointiin.

RKPn taustalla on kaikista puolueista rikkain taustasäätiö, joka omistaa ”puolet” Helsingin arvokkaimmista kiinteistöistä.

SDP:llä on puolueista eniten säätiöitä hallinnassaan, yhteensä 29 kappaletta. Puolueella on myös neljä yhteistä säätiötä vasemmistoliiton kanssa. Demareiden säätiöissä omaisuuden perusta on kuitenkin huomattavasti moninaisempi muihin puolueisiin verrattuna. Säätiöillä on muun muassa maa- ja kiinteistöomaisuutta ja osuus- ja liiketoiminnasta saatua omaisuutta.


Ongelmahan ei sinällään liity pelkkään omistamiseen. Valtaa käytetään hyvin paljon yritysten hallituksista käsin. Ongelmia syntyy silloin, kun hallituksissa istuvat samat ihmiset, jotka tekevät suuria poliittisia linjapäätöksiä, jotka vaikuttavat kansaamme. Silloin pitää olla erityisen tarkka, että yrityksen hallituksessa istuva ja yrityksen etua tällöin ajava poliitikko ei sotke yrityksen etua kansamme edun edelle. On suorataan outoa, että esimerkiksi vasemmiston kärkipoliitikkoihin kuuluva Paavo Arhinmäki yhtäällä on tekemässä päätöksiä, jotka vaikuttavat Kojamon/Lumon asuntojen vuokran korotuksiin ja toisaalla on vaatimassa maltillisempaa vuokratasoa, jotta esimerkki matalapalkka-aloilla työskentelevät Kojamon vuokralaiset pärjäisivät palkallaan paremmin. Samaan aikaan mesotaan kovaan ääneen Kelan etuisuuksien korottamisen puolesta.

Yksinkertaistettuna henkilö päättää korottaa Suomen suurimman vuokranantajan vuokratasoa, jotta hänen puolueensa ”omistama” säätiö/yhdistys saisi suuremmat tulot. Samaan aikaan henkilö on huolissaan vuokratasojen noususta ja vaatii yhteiskunnan tukien korottamista, jotta kyseisen vuokranantajan vuokralaiset eivät ajautuisi taloudelliseen perikatoon korkeiden vuokrien takia. Ymmärsitte varmaan, että yhteiskunnan tuella tarkoitan ensisijaisesti asumistukea. Tätä tukea henkilö on siis korottamassa, jotta kävisi ilmeiseksi, että hän puolustaa työläisiä ja vähävaraisempaa kansanosaa. Tosiasiassa Kelan maksamat asumisen tuet valuvat lyhentämättömänä henkilön edustaman säätiön/yhdistyksen varallisuuden jatkoksi. Joku mättää, se siitä jaloudesta! Tällaisen käyttäytymisen edessä jopa roomalainen kaksinaamaisuuden jumala Janus kalpenisi.

Summa summarum totesin, että piiri pieni pyörii, ministerit siinä hyörii. Haluan vielä muistuttaa, että jos valitsette MiiAirin myös jatkossa, luvassa on röykkyistä kyytiä ja eksoottisia kohteita, eikä koronaviruksesta matkassamme ole huolta. Stig ombord!


tiistai 10. maaliskuuta 2020

AY-liike korkean vuokratason takana




Suomalaiset nostavat asumistukia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. KELAn mukaan koko järjestelmän kestävyys on vaarassa työttömyyden, vuokrien nousun ja rakenteellisten ongelmien vuoksi. Asumistukia maksetaan nyt jo yhteensä vajaa 2 miljardia euroa vuodessa ja summa on kasvussa. Vuokralla asuvista suomalaista 60 % saa asumistukea jossain muodossa, lisäksi moni saa toimeentulotukea, jonka pitkäaikainen käyttö on yleistynyt. Hyvin matalasta inflaatiosta huolimatta vuokrat nousevat noin 3 % vuodessa. Tähän suuria syypäitä ovat SATO ja VVO (nykyään Kojamo). Vuokrien nousu nostaa luonnollisesti myös asumistukea.

Käytän tekstissä VVOta, joka nykyään Kojamo, joka vuokraa nykyään asuntoja tuotenimellä Lumo.

Pääkaupunkiseudun ja osin myös muiden suurten suomalaisten kaupunkikeskusten vuokrahinnat huitelevat aika lailla pilvissä. Etenkin 2000-luvun puolella kahden suurimman vuokra-asuntoyhtiön johdolla vuokrahinnat ovat kohonneet hurjan paljon, nyt puhutaan Satosta ja VVO:sta eli nykyisestä Lumosta. Nyt ei voida enää puhua kuplasta, sillä vaikuttaa siltä, että vuokrahinnat ovat nousseet järisyttävän korkeiksi pysyäkseen siellä. Tilannetta hankaloittaa tosiasia, että rakas KELAmme ylläpitää tätä vääristynyttä tilannetta. Eihän asia yksinomaan vain Kelan syy ole, mutta se on suuri osa ongelmaa.

Asumistukirumba mahdollistaa ylisuurten vuokrien perimisen. Toki KELA:lla on omat kohtuuvuokrarajansa jokaiselle kaupungille ja kaupunkiseudulle, mutta Saton ja Lumon korkea vuokrataso mahdollistuu myös osin vuokratukien kautta. Tämä vääristää vuokrien hintatasoa myös muiden vuokranantajien kohdalla.

Sosiaalisesta asuntotuotannosta miljardibisnekseen


Saton ja Lumon tarina alkoi 60-70 – lukujen vaihteessa. Suomi alkoi kärvistellä rakennemuutoksen paineessa. Maalta alettiin muuttaa yhä kiihtyvämpään tahtiin kohti kaupunkikeskuksia ja myös ulkomaita. Kaupunkeihin tulevien ihmisten saatavilla ei ollut riittävästi vuokra-asuntoja, joten asuntotuotanto lähti valtion ja sosiaalista asuntotuotanto varten perustettujen osuuskuntien yhteistyönä käyntiin. Valtiorahoitteinen rakentaminen vilkastui kaupunkiseuduilla ja maalta muuttaville ihmisille alkoi syntyä koteja.

Vasemmistotaustainen VVO (valtakunnallinen vuokra-asunto-osuuskunta), nykyinen Kojamo sekä SATO (sosiaalinen asuntotuotanto), joka perustettiin suurelta osin rakennusteollisuuden toimesta osallistuivat yhteistyössä valtion kanssa asuntopulan korjaamiseen suuremmissa kaupungeissa, missä alettiin kärsiä asuntopulasta ja kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puutteesta. Suomen kahden suurimman vuokra-asuntoyhtiön kasvun taustat perustuvat siis suurelta osin valtiorahoitteiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon.

Enpäs tässä enempää ala todistelemaan SATOn tai VVOn perimmäisiin arvoihin joskus menneisyydessä perustuneita lähtökohtia. Kaikille lienee selvää, mistä kyseisten yritysten kasvu on rakennettu; sosiaalisesta valtiorahoitteisesta asuntotuotannosta. Mennäänpä sitten nykypäivään.
Kumpaakaan vuokranantajaa ei varmaan enää voi sanoa arvoiltaan samaksi, kuin mistä alun perin lähdettiin liikkeelle. Kummankin tavoite on nykyään takoa mahdollisimman hyvää tulosta, ei tässäkään mitään ole, mutta… Näihinkin menestystarinoihin liittyy oma muttansa. Se iso mutta on, että luultavasti sinäkin osallistut Saton ja VVOn (käytän tekstissä tätä nimeä, koska Lumo on vuokrabrändi, VVO on taustalla kuten ennenkin) tuloksenteko karnevaaleihin. Karnevaalien tuotot valuvat suurelta osin ammattiyhdistysten näppeihin, verottomana, kuinkas muutenkaan. Siellä Hakaniemen rannassa aina tilikauden päättyessä ammattiyhdistyspamput hierovat dollarin kuvat silmissään käsiään ja hykertelevät tyytyväisinä.

Tosiasia on, että aika suuri osa SATOn ja VVOn asunnoista on rakennettu valtiorahoitteisesti lähes nolla koroilla. Tässä matkan varrella tapahtui kaikenlaista, yksi todella pitkään kestänyt lama ja koko maailmaa ravistellut finanssikriisi. Niiden jälkiseurauksena valtio osallistui korjaustalkoisiin ja em.yritysten omaisuus (vuokra-asuntokanta ja pankkitili) jatkoi kasvuaan, omaisuuden arvo itseasiassa koki räjähdysmäisen nousun. Niiden rahoituspohja avattiin yksityiselle rahalle, jolle sijoittajat saivat käytännössä riskitöntä huippukorkoa, kun valtio oli jälleen mukana vähintäänkin takaajana.

Haluaisin patistaa ns.yleishyödyllisiä vuokranantajia, arvaatte varmaan, että kyseessä on siis SATO ja VVO, tinkimään tuottotavoitteistaan, jotta pilviin nousseet vuokrat laskisivat. En tässä patistuksessani ole yksin, myös monet suomalaisten pankkien ekonomistit ovat toivoneet samaa. "Se vaikuttaisi vuokratasoon, jos isot vuokranantajat, kuten SATO ja VVO, ajattelisvat toisella tavalla", sanoi esimerkiksi OPn ekonomisti Timo Hirvonen Taloussanomille 24.8.2016. 

SATOn ja VVOn vuokrankororukset ovat olleet jo pitkään kovan kritiikin kohteena. Vuokrien turvin yhtiöt takovat vuosi toisensa jälkeen kovaa tulosta. Vuokrasääntelykään ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, sillä se häiritsisi markkinoita, eikä välttämättä johtaisi yhtään nykyistä pienempii vuokriin. Tähän monimutkaiseen vuokraongelmaan ei varmastikkaan ole yksinkertaista ratkaisua, mutta sosiaalisen asuntovuokrauksen perimää kantavat SATO ja VVO voisivat vaikka katsoa peiliin ja palata hieman juurilleen. Ehkä pienempikin tulos, mikäl kuitenkin valuu verottomana ammattiyhdistyksille riittäisi. Mutta tämähän ei tietenkään demareille kelpaa, koska ammattiyhdistysliike muodostaa koko sosiaalidemokratian selkärangan.

Vaikka vuokrien nousupaine on hieman helpottanut viime vuosina, vuokrien nousu kuitenkin tullee jatkumaan, koska kasvukeskuksissa on edelleen pulaa pienistä asunnoista. SATO, suuressa jalomielisyydessään, tietysti lanseerasi uuden edullisen asumisen konseptin, studiokodit. Studiokoti on noin 16 neliön kokoinen asunto, josta löytyy keittiö, parvi, suihku ja wc. Asuntojen vuokra on noin 500 euroa kuussa, edullista, voisi näin ensi kuulemalta ajateltuna. Vantaan Martinlaaksoon on nyt noussut näitä ihmeellisiä studiokoteja, joiden neliövuokrahinta on yli 30 euroa per neliö. Samaan aikaan, Martinlaakson vuokrien keskihinta on noin 16 euroa neliö. Eipä tässä nyt mitään niin ihmeellistä tainnutkaan sitten olla. Studiokodin vuokrahinta neliöihin nähden on suorastaan helvetillinen, kaksinkertainen verrattuna normaaliin vuokratasoon. Jaloutta? Eipä taida sittenkään olla niin jaloa, vaan hyvää businestä. Nyt ei enää riitä, että SATO sulloo ihmisiä komeroon asumaan, nyt sillä pitää vielä härkisti rahastaakin jalomielisyyden nimissä.

Kuka pääsee vuokralle?



Nykyään huippurikkaat SATO ja VVO käytännössä sanelevat suurimpien kaupunkien vuokratason. Jotta asuminen olisi mahdollista tätä kompensoi sitten Kela asumistukien muodossa. Elämme sellaisessa sekalaisessa tukiviidakossa, missä Kela on ensisijainen tukien myöntäjä, että on jo vaikea ottaa selvää, mistä kaikki tuet lopulta sitten muodostuvat. Tätä sivusinkin blogissani otsikolla ”Kannustinloukku”. Tässä tukiviidakossa surffailusta on sitten tullut ihan oma taiteenlajinsa. Se, mitä KELA ei asumistuessaan maksa, järjestyy monessa tapauksessa sitten kaupungin sosiaalitoimen harkinnanvaraisen tuen kautta. Tätä reittiä, olen itse tehnyt havainnon, tuntuvat maahanmuuttajat osaavien sosiaalitanttojen avustuksella sitten käyttää tehokkaasti hyväkseen.

Kun vierailee esimerkiksi SATOn vuokra-asunnossa asuvan ystävän luona huomaa, että rappukäytävän nimikyltissä aika suuri osa nimistä on vierasperäisiä. Osaselitys lienee se, että etenkin vanhemmissa SATOn asunnoissa asunnon pohja tai yleinen kunto on sen verran huonolla tolalla, että monikaan suomalainen ei niihin halua muuttaa kuin viimeisestä pakosta. Tällä tarkoitan, että moneen asuntoon mahdoton esimerkiksi saada tiskikone, kaikki pinnat ovat miltei loppuun kuluneet, laatikoiden pohjat putoilevat jne. Silti vuokrataso näissä läävissä ylittää usein keskiverto vuokrahinnat uudemmissa asunnoissa yksityisillä vuokramarkkinoilla. Johtopäätös? Hyvä, että joku näitäkin kuluneita asuntoja käyttää, mutta tosiasia lienee se, että kyseessä on valtaosin matalaan standardiin tottuneet maahanmuuttajat. Itse tarjoaisin ratkaisua, että ko. asunnot peruskorjattaisiin nykystandardeja vastaavaksi. Silloin vuokrakin saisi olla nykystandardeja vastaava. Nyt tilanne on valitettavasti se, että muuttajalle tarjotaan remonttipaketti; hiomapaperia, pakkelia, pari maalitelaa ja pari maalitönikkää.

Olin tuossa yhdessä kohtaa tilanteessa, missä tarvitsin kiireisesti kodin minulle ja neljälle lapselleni, kun vanha yksityisiltä markkinoilta vuokraamani asunto myytiin alta pois. Vuokrasopimustani ei jatkettu, joten jouduin kiireen vilkkaan etsimään uuden paikan perheelleni. Ensin meni pitkän aikaa, että kukaan ei esim.SATOlta ollut minuun yhteydessä. Lopulta minulle tarjottiin pariakin kämppää, joihin vanhentuneen standardin ja huonon kunnon vuoksi en kerta kaikkiaan voinut mennä. Ympäristö, koko talon yleisilme, asukasaines, hajut ym. olivat sellaisia, että olisin varmaan vaipunut koomaan tai vähintäänkin masentunut siellä asuessani. Valitettavasti sama tilanne tuntuu olevan useimmiten myös kaupungin omissa vuokra-asunnoissa. Ikävä sano, mutta meille on syntymässä hiljalleen ghettoja. Vaikka esimerkiksi Espoon hiljattain rakennetulla uudella asuntoalueella, Suurpellossa, rakennuskanta on uutta ja asunnot enimmäkseen mukavia on sinnekin ehtinyt jo pesiytyä ehkä osin kulttuurisidonnaisia ongelmia. 
Kulttuurisidonnaisuudella tässä yhteydessä viittaan esimerkiksi suomalaisesta poikkeavaan ajattelutapaan hygieniasta esim.roskien käsittely. Alueella on paha rottaongelma, ne nakertavat pakkasella auton renkaita ja johtoja.




Valitan, että tuon tässä ajatuksiani ja näkemyksiäni näin suoraan esiin, mutta Ruotsissa jo pitkälle päässyt ongelma, asuntoalueiden ghettoutuminen, nostaa päätään näkyvästi jo Suomessa. Matkustetaanpa, ah, sillä niin ihanalla metrolla kohti Vuosaarta. Ennen kuin pääset perille kohteeseen voit pysähtyä vaikkapa Rastilassa ja jatkaa jalkaisin eksoottiseen Meri-Rastilaan, jota myös pikku-Mogadishuksi kutsutaan. Ei siis tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, aidon somalitunnelman voit kokea jo Helsingissä.

Usein sanotaan, että kunnallispolitiikassa ei pysty paljoakaan vaikuttamaan tärkeisiin asioihin. Minä väitän ihan muuta. Ne ovat juuri kunnallispoliitikkoja ne, jotka lopulta tekevät päätökset kuntien ja kaupunkien kaavoitusratkaisuista. Tähän liittyy kiinteästi myös kunnan toivottu asuntopolitiikka ja sen suuntaviivat. Ei eduskunnasta määrätä, miten Helsinki, Espoo, Nurmijärvi tai vaikkapa Kyyjärvi ratkaisevat kunnan käytännön elämässä näkyvät asiat, kuten missä ovat asuntoalueet, missä teollisuus ja missä mikäkin. Tällä on suuri merkitys kuntalaisten viihtyvyyteen ja myös siihen, miten poliittisin ohjauskeinoin pyritään määrittelemään sitä, millaisia asuntoalueita ja asutuskeskittymiä kunnan alueelle syntyy. Kyse ei pelkästään ole kaavoituksesta, vaan myös siitä, millaisia yhteistyökumppaneita esimerkiksi rakennushankkeisiin kunta valitsee. Nyt tullaan arvokysymyksiin. Totta mooses, kunnallispolitiikko voi kysyä, millaisella arvopohjalla esimerkiksi tuleva rakennuttajayhteistyökumppani operoi. Esimerkiksi SATO haali itselleen pääkaupunkiseudulta valtavan määrän asuntorakentamiseen sopivia tai kaavoitettuja tontteja. Niitä sitten rakennetaan SATOn tahdissa ja tahtipuikon mukaan.

VVO pörssilistautui 2018 ja vähän ennen tätä nimesi itsensä Kojamoksi 2017. Tekstissäni käytän VVOn nimitystä, koska tällä nimellä se on operoinnut vuosikymmeniä. VVO muuttui Kojamoksi, kun siitä tuli periaattessa vuosikausien aikana pörssiin kelpaava yhtiö. Listautumisen yhteydessä ammattiliitot (silloiset omistajat) vuolivat satojen miljoonien myyntivoitot.
Samalla se myös päätti olla olematta enää sosiaalisen asuntotuotannon yhtiö. Nyt tämä yhtiö takoo Kojamon pörssiyhtiönä rahaa. Kuvio on vähän sama kuin Fortumin myynti omalla tavallaan.
Valtion tukemasta ja valtion kanssa yhteistyötä tehneestä firmasta tuli rahantekokone. Hienoa toimintaa, eikö vain? Hiljaiseksi vetää tämä suhmurointi.

Otetaan nyt vielä lopuksi pari vakavaa sanaa. Maahanmuutto itsessään ei ole yksinomaan hyvä tai huono asia. On olemassa monenlaista maahanmuuttoa. Tosiasia on kuitenkin, että meille on syntymässä muiden Pohjoismaiden tapaan kohtuullisen eriytyneitä asuntoalueita, mihin jostain tietystä maasta tänne muuttaneet keskittyvät ja perustavat omia yhdyskuntiaan. Esimerkiksi Oslossa kaupungin itäisessä osassa sijaitseva Grönlandin kaupunginosa tunnetaan siitä, että kantaväestöllä ei sinne iltaisin ole paljoakaan asiaa. Siitä vähän matkaa koilliseen sijaitsee kaupunginosa, lempinimeltään pikku-Karachi, pakistanilaisten ikioma pesä Oslossa. Onko tällainen segregoituminen eli alueellinen eriytyminen asia, minkä hyväksymme myös Suomen kaupungeissa, vai haluammeko välttää sen?

Palataan siis tähän vuokra-asiaan… Jostain syystä tuntuu siltä, että tämä alueellinen eriytyminen on tapahtunut osittain ammattiyhdistysten ja KELAn suhmuroinnilla. Toinen rikastuu ja toinen maksaa, samaan aikaan iso liuta suomalaisia jonottelee asuntojaan kuukausi- ja vuositolkulla. Valitettava tosiasia on, että asunnot tuntuvat menevän ensin maahanmuuttajille ja sitten vasta kantaväestölle. Toivoisin, että tätäkin asiaa tutkittaisiin oikein suurennuslasilla pimittämättä ja vääristämättä yhtään tietoja.

Oscar Wilde sanoi aikanaan: ” Totuus on harvoin yksinkertainen, mutta ei koskaan puhdas”. Voi olla, että kärjistän kirjoituksessani asioita, mutta tarkoitukseni ei olekaan olla nyt objektiivinen tutkija, joka latoo numeroita ja faktoja pöytään. Haluan enemminkin herättää tästä aihepiiristä keskustelua.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Luoja armahtaa, pankki ei




Suomessa oli noin 400 000 luottohäiriöistä vuoden 2019 lopulla. Asiakastiedon mukaan Suomessa on nyt siis 8,1 prosentilla aikuisista maksuhäiriömerkintöjä. Niiden määrä on kasvanut yli 70 000:lla viime vuosikymmenellä. Eniten maksuhäiriömerkintöjä on 25–44 -vuotiailla miehillä. Tässä joukossa maksuhäiriöisiä on yli 15 prosenttia. Yleensäkin ongelmallisin ikäryhmä ovat kolmikymppiset, jotka ovat myös aktiivisimpia kuluttajina. Myös eläkeikäisten maksuhäiriöt ovat lisääntyneet.
Suomessa luottohäiriömerkintä johtaa koko elämän merkittävään hankaloitumiseen. Et saa asuntoa, et saa puhelinliittymää, et sähköliittymää etkä vakuutuksia. Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Kun luottomerkintä tahraa paperisi et lähtökohtaisesti saa juuri mitään. Tai saat, jos maksat kaiken etukäteen. Luottoa et tietenkään saa kaiken etukäteen maksamiseen, et vaikka olisit jo menneet velkasi hoitanut. Luottohäiriömerkintä nimittäin laahaa kuin rikosrekisterimerkintä ihmisen mukana vähintään kolme vuotta.
Hyvän uuden työpaikan haku saattaa tyssätä loppumetreillä negatiiviseen luottomerkintään. Moni työnantaja nimittäin tarkistaa tämän pohtiessaan, onko henkilö luottevaa sorttia. Se joka raha-asiansa on sössinyt, syystä tai toisesta, omasta tai jonkun muun syystä on saanut epäluotettavan ihmisen leiman otsaansa. Tätä leimaa, kuten yllä totesin, kantaa Suomessa noin 400 000 kakkosluokan kansalaista. Tätä henkilökohtaista epäkelvon ihmisen stigmaa ei moni kehtaa paljastaa edes lähimmille ystävilleen, sen verran rankasta asiasta on kysymys, vaikka kysymys onkin vain rahasta.

Pidemmät seuraamukset kuin rikoksesta

Rikostuomion saatuasi, sovitat tekemäsi rikoksen ja jatkat elämääsi. Harvemmin kukaan edes kyselee rikosrekisterin perään (poikkeuksina esim. lasten ja nuorten parissa työskentely, ilmailuluala).
Kun ihminen joutuu ensimmäistä kertaa tilanteeseen, missä lopulta pitkänkin pyristelyn jälkeen lopulta menettää luottotietonsa, epäonnistumisen tunne on usein äärettömän suuri. Moni tekee kaikkensa, ja vähän enemmänkin, että pystyisi säilyttämään kasvonsa. Tämän vuoksi moni myös pahentaa tilannettaan. Otetaan luottoa maksamaan luotot ja viimeisessä hädässä saatetaan jopa turvautua hyperkalliisiin pikavippeihin ja kulutusluottoihin. Tällöin tilanne on jo usein karannut täysin käsistä ja ihminen on ajautunut pahoihin taloudellisiin ongelmiin, pahempiin kuin, jos olisi ottanut iskun vastaan jo “ensimmäisessä erässä”. Usein tässä tilanteessa ajaudutaan tekemisiin kruununvoudin kanssa, eli ulosottomies alkaa kolkutella ovelle.
Jos ihminen joutuu alkaa selvittelemään ulosottoviraston kanssa velkojaan ollaan usein ajauduttu jo toivottomuuden toiselle puolelle. Useimmissa tapauksissa ulosottovirasto alkaa periä kolmasosan nettopalkasta. Velallisella ei yleensä ole mitään sanomista sen suhteen, mitä velkoja sitten lyhennellään. Usein järkevintä olisi hoitaa yksi laina kerrallaan, mutta näin ei yleensä tapahdu. Jos yhden lainan saisi kerralla hoidettua niin se ei kerryttäisi enää korkoja, koronkorkoja, käsittelykuluja, ulosottokuluja jne. Tämän jälkeen voitaisiin keskittyä seuraavan lainaan. Nykyään tilanne on kuitenkin se, että normaalipalkkainen ihminen ei ulosottokierteestä eroon helpolla pääse.
 Lainsäädännöllistä estettä Suomessa henkilökohtaisen konkurssin tekemiselle ei ole, konkurssilainsäädäntö tarjoaa tähän mahdollisuuden. Ruotsissa henkilökohtainen konkurssi onnistuu ja käytännössä se tarkoittaa, että kyseisen henkilön omistuksista ja veloista tehdään yhteenveto, realisoidaan omaisuus velkojen maksuun ja maksetaan ”pesänhoitajan” johdolla se mitä pystytään velkojien kesken. Tämän jälkeen ihmisellä on uusi alku edessään ja elämä ei sittenkään ole ikuisen velkahelvetin vuoksi pilalla hamaan loppuun saakka.
Norjassa systeemi on hieman enemmän suomalaista mallia muistuttava, mutta luottohäiriömerkintä katoaa sillä sekunnilla, kun velat on maksettu ja ihminen saa uuden alun. Suomessa raha-asiansa sössinyt kantaa toisen kansalaisen leimaa mukanaan ihan kuin kostoksi vielä monta pitkää vuotta ja saa kärsiä pitkän tuomion. Velkasaneeraus on Suomen malli veloistaan eroon pyrkivälle. Se kestää 5-vuotta jonka jälkeen seuraavan 5-vuoden kuluttua nimesi poistetaan julkisesta luottorekisteristä.
Otetaan vertailukohta ihan oikeisiin rikoksiin. Kuinka vakava tehdyn rikoksen on oltava, jotta siitä seuraa kymmenen vuoden pituinen rangaistus? Jos normituloinen ihminen ajautuu taloudellisiin ongelmiin ja sen seurauksena saa luottotietomerkinnän, maksaa ulosoton kautta velkojaan takaisin, elää voiden käyttää nettotuloistaan vain kaksi kolmasosaa, eli pihistelee kaikesta ja saa lopulta viiden vuoden kärsimysnäytelmän jälkeen maksettua velkansa. Mitä sitten tapahtuu? Pahimmillaan seuraavat viisi vuotta hän kantaa otsassaan jälkirangaistusta, eli sitä samaa luottohäiriömerkintää, mikä on jo hoidettu ja kuitattu. Jää siis edelleen vakuutukset, puhelinliittymät ja osamaksuautot hankkimatta, puhumattakaan omistusasunnosta tai vaikkapa yrityksen perustamista. Vaikka perustaisit osakeyhtiön, ei juuri yksikään pankki avaa luottohäiriöiselle yritystilejä, joten riihikuivan rahan kanssa käteiskaupoilla siis yrittämäänkin.
Systeemin toinen ongelma on vähintään yhtä vakava. Kyseessä on velkojen vanhenemisen estävä velkojen osto ja myyntitoiminta. Kun perintätoimistot ostavat ja myyvät toistensa saatavia, ne pystyvät estämään velkojen vanhenemisen. Ulosotossa olevien velkojen saaja muuttuu ja velkamäärä usein vain kasvaa kulujen ja korkojen vuoksi, vaikka maksisitkin sen 1/3 palkastasi.

Velkaorjuus altistaa kalliille ongelmille

Taloudelliset huolet ovat suorassa yhteydessä mielenterveysongelmiin. Kuinka moni itsemurha Suomessa on kytköksissä henkilön taloudellisiin ongelmin? Tai kuinka moni iltapäivälehtien etusivuille päätynyt perhetragedia oltaisiin voitu välttää, jos taloudellisten kulissien ylläpitäminen ja pelko kasvojen menettämisestä sekä perikatoon joutumisesta olisi pienempi ja vähemmän stigmatisoiva? Onko meissä jotain vikaa? Olemmeko oikeasti niin katkeria naapurillemme, että köysi ja silmukka on paras ratkaisu, kun taloudellinen perikato uhkaa?
On kiistatta selvää, että kun ihminen kamppailee tuulimyllyjä (kasvavaa laskupinoa) vastaan ja miettii, miten pärjätä ensi palkkapäivään saakka on sillä vaikutusta omaan jaksamiseen. Moni hyvätuloinen ei ehkä ymmärrä, kuinka taloudellinen ahdistus ajaa ihmisiä epätoivon partaalle. Ollaan kuin strutseja, työnnetään pää maan alle piiloon, kun nähdään, kuinka valkoisia kirjekuoria tippuu postilaatikosta päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Kielletään todellisuus jopa itseltä ja siirretään ongelmaa taas eteenpäin, koska ei vain jaksa enää avata niitä pirun valkoisia kirjekuoria. Onko mahdollista, että aika moni masennuslääkepurkki jäisi avaamatta, jos osaisimme olla armollisempia itsellemme ja toisillemme taloudellisten ongelmien kohdatessa?
Moni syrjäytyy entisestään, kun ei ole rahaa tehdä mitään. Jäädään sitten kotiin nyhjöttämään ja katsomaan telkkaria. Kavereille ei voi myöntää, ettei rahaa ole. Olen itse todistanut, kun ystäväni muutama vuosi sitten auttoi omaa 90-luvun laman yhteydessä velkaantunutta ja luottotietonsa menettänyttä isäänsä selviytymään yli 20 vuotta vanhoista veloistaan. Jälkipolven tiedossa oli, että eläkkeellä olevalla isällä oli aina tiukkaa. Hän ”menetti” omaisuutensa (omakotitalo ja säästöt) ja siksi asui kaupungin vuokra-asunnossa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että hän koko ajan yritti maksaa alun perin noin 100 000 markan suuruisia velkojaan takaisin. Reilussa parissa vuosikymmenessä velan määrä koronkorkoineen ja kuluineen oli kasvanut lähemmäs 100 000:a euroa, vaikka velkaa ei otettu penniäkään lisää. Ystäväni selvitteli asiaa isänsä puolesta viranomaisten kanssa, velkamäärä kohtuullistettiin ja sovittiin 3 vuoden maksuohjelma, minkä puitteissa hänen isänsä pääsi velasta eroon ja tästä kolmen vuoden kuluttua viime syksynä Suomi sai takaisin yhden uuden ykkösluokan kansalaisen… yli 20 vuoden velkahelvetin ja -orjuuden jälkeen. Kuinka kauan vanhoista rahankäyttöön liittyvistä virheistä, ei rikoksista, pitää maksaa? Mikä olisi kohtuullista?
Tässä yhteydessä on hyvä ottaa esiin 90-luvun itsemurhatilastot. Se antaa itseasiassa hyvän kuvan siitä, millaisella vakavuudella Suomessa suhtaudutaan velkaantumiseen ja siihen, ettei veloista selviydytäkään. Moni 90-luvulla velkaloukkuun jäänyt ei itse asiassa välttämättä itse ollut siihen syypää. Pankkeja romahti, pankkitukia jaettiin yltäkylläisesti luottotappioiden peittämiseksi ja silti pankit perivät asiakkailtaan samat luotot toiseen kertaan takaisin. Näihin luottotappioihin pankit olivat itseasiassa saaneet velanmaksun jo valtiolta pankkitukien muodossa, mutta perivät ne vielä toiseen kertaan asiakkailtaan. Koko tämä ruljanssi johti siihen, että itsemurhatilastot kokivat suunnattoman piikin 90- luvun lamavuosina.
Tänä vuonna voimaan astui velkojen vanhentumista koskeva laki, minkä seurauksena vuonna miekka ja kirves päivätystä velasta voi lopulta päästä eroon. Tilanteet muuttuvat ja ihmiset muuttuvat, velat eivät… eivät tätä ennen. Kuten ylempänä totesin, velkojen osto- ja myyntitoimintaa koitetaan suitsia tällä tavoin. Tämän seurauksena velkakin voi joskus vanhentua, aivan kuten rikos.
En itse tiedä mistä meille suomalaisille kumpuaa kateus menestyviä (tai kuvitellusti menestyviä) ihmisiä kohtaan. Vielä vähemmän tiedän mistä meille on noussut aivan omaksi ja erityislaatuiseksi ominaisuudeksi katkeruus ja miltei vihamielinen suhtautuminen niitä kohtaan, joille on elämä tuonut eteen ratkaisemattomia taloudellisia ongelmia. Näitä ihmisiä on Suomessa, kuten aivan alussa totesin, jo lähes 400 000, eli ei aivan mitätön määrä. Määrä on edelleen kasvussa. Jotain pitäisi siis tällekin asialle tehdä. Voitto olisi jo pelkästään se, ettei meidän tarvitsisi todistaa enää yhtään lisää talousongelmista johtuvaa itsemurhaa tai perhesurmaa.

Nyt kysymyksessä on melko suuri, vielä onneksi, vähemmistö. Perussuomalaisia moititaan usein populismista ja siitä, että he eivät tuo vähemmistön etuja ja auttamista tarpeeksi esiin. Tässä meillä on nyt aito kotimainen vähemmistö, jonka eteen pitää tehdä paljon töitä. Meillä ei ole varaa menettää näin suurta vähemmistöä ongelmien suohon ja pois työmarkkinoilta ihan vain sen vuoksi, että he ajautuivat selvittämättömiin taloudellisiin ongelmiin. Autetaan heidät yhdessä ylös tästä suosta ja annetaan heille vielä mahdollisuus, ei lyödä lyttyyn. Jos tämä vähemmistö putoaa pois työmarkkinoilta ihan sen vuoksi, että työnteko ei kannata, kun ulosottaja käy palkkapussilla niin roisilla kädellä, olemme menettäneet varmasti paljon osaamista ja motivaatiota Suomen työmarkkinoilta. Tähän meillä ei ole varaa. 

Pannaan kotipesä ensin kuntoon! Se, jolla menee itsellään hyvin, pystyy auttamaan myös muita. Vielä yksi merkittävä pointti tämän vähemmistön tilan korjaamisessa ja heidän auttamisessaan on, että, jos koko tämä vajaan 10 % vähemmistö kärvistelee velkojensa ja niiden takaisin maksamisen kanssa ulosoton kautta niin merkitsee tämä myös merkittävästi pienempää verokertymää valtiolle. Nyt puhutaan tuloverosta, mutta ennen kaikkea välillisistä kulutukseen liittyvistä veroista. Tämän suuruinen vähemmistö nimittäin ei ole enää mitätön, jos heidän kulutuksensa on poissa kotimaisesta kulutuksesta.
Toivon, että tähän asiaan paneuduttaisiin jo lähitulevaisuudessa kunnolla. Kun meillä Suomessa on tapana perustaa selvitystyöryhmiä - ja komiteoita vaikka minkälaisille keksityille ja todellisille ongelmille, niin tämä asia mielestäni ansaitsisi perusteellista pohdintaa, vaikka sitten ihan jo oman selvitystyöryhmän. Toivoisin aidosti, että myös taloudellisen katastrofin itselleen ja  usein samalla myös lähimmilleen aiheuttanut ihminen voisi edes joskus saada armon. Olkoon armahtaja sitten luoja tai pankki… mieluiten kuitenkin joku maallinen taho 😊.


Saatat tykätä myös näistä

Blogit löytyy jatkossa

 Olen pitkälti siirtynyt kirjoittamaan blogia omaa nimeä kantavalle alustalle. Www.miiaautero.fi  Terkuin, Miia