AY-liike korkean vuokratason takana

Suomalaiset nostavat asumistukia enemmän kuin koskaan aikaisemmin. KELAn mukaan koko järjestelmän kestävyys on vaarassa työttömyyden, vuokrien nousun ja rakenteellisten ongelmien vuoksi. Asumistukia maksetaan nyt jo yhteensä vajaa 2 miljardia euroa vuodessa ja summa on kasvussa. Vuokralla asuvista suomalaista 60 % saa asumistukea jossain muodossa, lisäksi moni saa toimeentulotukea, jonka pitkäaikainen käyttö on yleistynyt. Hyvin matalasta inflaatiosta huolimatta vuokrat nousevat noin 3 % vuodessa. Tähän suuria syypäitä ovat SATO ja VVO (nykyään Kojamo). Vuokrien nousu nostaa luonnollisesti myös asumistukea.

Käytän tekstissä VVOta, joka nykyään Kojamo, joka vuokraa nykyään asuntoja tuotenimellä Lumo.

Pääkaupunkiseudun ja osin myös muiden suurten suomalaisten kaupunkikeskusten vuokrahinnat huitelevat aika lailla pilvissä. Etenkin 2000-luvun puolella kahden suurimman vuokra-asuntoyhtiön johdolla vuokrahinnat ovat kohonneet hurjan paljon, nyt puhutaan Satosta ja VVO:sta eli nykyisestä Lumosta. Nyt ei voida enää puhua kuplasta, sillä vaikuttaa siltä, että vuokrahinnat ovat nousseet järisyttävän korkeiksi pysyäkseen siellä. Tilannetta hankaloittaa tosiasia, että rakas KELAmme ylläpitää tätä vääristynyttä tilannetta. Eihän asia yksinomaan vain Kelan syy ole, mutta se on suuri osa ongelmaa.

Asumistukirumba mahdollistaa ylisuurten vuokrien perimisen. Toki KELA:lla on omat kohtuuvuokrarajansa jokaiselle kaupungille ja kaupunkiseudulle, mutta Saton ja Lumon korkea vuokrataso mahdollistuu myös osin vuokratukien kautta. Tämä vääristää vuokrien hintatasoa myös muiden vuokranantajien kohdalla.

Sosiaalisesta asuntotuotannosta miljardibisnekseen

Saton ja Lumon tarina alkoi 60-70 – lukujen vaihteessa. Suomi alkoi kärvistellä rakennemuutoksen paineessa. Maalta alettiin muuttaa yhä kiihtyvämpään tahtiin kohti kaupunkikeskuksia ja myös ulkomaita. Kaupunkeihin tulevien ihmisten saatavilla ei ollut riittävästi vuokra-asuntoja, joten asuntotuotanto lähti valtion ja sosiaalista asuntotuotanto varten perustettujen osuuskuntien yhteistyönä käyntiin. Valtiorahoitteinen rakentaminen vilkastui kaupunkiseuduilla ja maalta muuttaville ihmisille alkoi syntyä koteja.

Vasemmistotaustainen VVO (valtakunnallinen vuokra-asunto-osuuskunta), nykyinen Kojamo sekä SATO (sosiaalinen asuntotuotanto), joka perustettiin suurelta osin rakennusteollisuuden toimesta osallistuivat yhteistyössä valtion kanssa asuntopulan korjaamiseen suuremmissa kaupungeissa, missä alettiin kärsiä asuntopulasta ja kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puutteesta. Suomen kahden suurimman vuokra-asuntoyhtiön kasvun taustat perustuvat siis suurelta osin valtiorahoitteiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon.

Enpäs tässä enempää ala todistelemaan SATOn tai VVOn perimmäisiin arvoihin joskus menneisyydessä perustuneita lähtökohtia. Kaikille lienee selvää, mistä kyseisten yritysten kasvu on rakennettu; sosiaalisesta valtiorahoitteisesta asuntotuotannosta. Mennäänpä sitten nykypäivään.

Kumpaakaan vuokranantajaa ei varmaan enää voi sanoa arvoiltaan samaksi, kuin mistä alun perin lähdettiin liikkeelle. Kummankin tavoite on nykyään takoa mahdollisimman hyvää tulosta, ei tässäkään mitään ole, mutta… Näihinkin menestystarinoihin liittyy oma muttansa. Se iso mutta on, että luultavasti sinäkin osallistut Saton ja VVOn (käytän tekstissä tätä nimeä, koska Lumo on vuokrabrändi, VVO on taustalla kuten ennenkin) tuloksenteko karnevaaleihin. Karnevaalien tuotot valuvat suurelta osin ammattiyhdistysten näppeihin, verottomana, kuinkas muutenkaan. Siellä Hakaniemen rannassa aina tilikauden päättyessä ammattiyhdistyspamput hierovat dollarin kuvat silmissään käsiään ja hykertelevät tyytyväisinä.

Tosiasia on, että aika suuri osa SATOn ja VVOn asunnoista on rakennettu valtiorahoitteisesti lähes nolla koroilla. Tässä matkan varrella tapahtui kaikenlaista, yksi todella pitkään kestänyt lama ja koko maailmaa ravistellut finanssikriisi. Niiden jälkiseurauksena valtio osallistui korjaustalkoisiin ja em.yritysten omaisuus (vuokra-asuntokanta ja pankkitili) jatkoi kasvuaan, omaisuuden arvo itseasiassa koki räjähdysmäisen nousun. Niiden rahoituspohja avattiin yksityiselle rahalle, jolle sijoittajat saivat käytännössä riskitöntä huippukorkoa, kun valtio oli jälleen mukana vähintäänkin takaajana.

Haluaisin patistaa ns.yleishyödyllisiä vuokranantajia, arvaatte varmaan, että kyseessä on siis SATO ja VVO, tinkimään tuottotavoitteistaan, jotta pilviin nousseet vuokrat laskisivat. En tässä patistuksessani ole yksin, myös monet suomalaisten pankkien ekonomistit ovat toivoneet samaa. "Se vaikuttaisi vuokratasoon, jos isot vuokranantajat, kuten SATO ja VVO, ajattelisvat toisella tavalla", sanoi esimerkiksi OPn ekonomisti Timo Hirvonen Taloussanomille 24.8.2016. 

SATOn ja VVOn vuokrankororukset ovat olleet jo pitkään kovan kritiikin kohteena. Vuokrien turvin yhtiöt takovat vuosi toisensa jälkeen kovaa tulosta. Vuokrasääntelykään ei välttämättä ole hyvä ratkaisu, sillä se häiritsisi markkinoita, eikä välttämättä johtaisi yhtään nykyistä pienempii vuokriin. Tähän monimutkaiseen vuokraongelmaan ei varmastikkaan ole yksinkertaista ratkaisua, mutta sosiaalisen asuntovuokrauksen perimää kantavat SATO ja VVO voisivat vaikka katsoa peiliin ja palata hieman juurilleen. Ehkä pienempikin tulos, mikäl kuitenkin valuu verottomana ammattiyhdistyksille riittäisi. Mutta tämähän ei tietenkään demareille kelpaa, koska ammattiyhdistysliike muodostaa koko sosiaalidemokratian selkärangan.

Vaikka vuokrien nousupaine on hieman helpottanut viime vuosina, vuokrien nousu kuitenkin tullee jatkumaan, koska kasvukeskuksissa on edelleen pulaa pienistä asunnoista. SATO, suuressa jalomielisyydessään, tietysti lanseerasi uuden edullisen asumisen konseptin, studiokodit. Studiokoti on noin 16 neliön kokoinen asunto, josta löytyy keittiö, parvi, suihku ja wc. Asuntojen vuokra on noin 500 euroa kuussa, edullista, voisi näin ensi kuulemalta ajateltuna. Vantaan Martinlaaksoon on nyt noussut näitä ihmeellisiä studiokoteja, joiden neliövuokrahinta on yli 30 euroa per neliö. Samaan aikaan, Martinlaakson vuokrien keskihinta on noin 16 euroa neliö. Eipä tässä nyt mitään niin ihmeellistä tainnutkaan sitten olla. Studiokodin vuokrahinta neliöihin nähden on suorastaan helvetillinen, kaksinkertainen verrattuna normaaliin vuokratasoon. Jaloutta? Eipä taida sittenkään olla niin jaloa, vaan hyvää businestä. Nyt ei enää riitä, että SATO sulloo ihmisiä komeroon asumaan, nyt sillä pitää vielä härkisti rahastaakin jalomielisyyden nimissä.

Kuka pääsee vuokralle?

Nykyään huippurikkaat SATO ja VVO käytännössä sanelevat suurimpien kaupunkien vuokratason. Jotta asuminen olisi mahdollista tätä kompensoi sitten Kela asumistukien muodossa. Elämme sellaisessa sekalaisessa tukiviidakossa, missä Kela on ensisijainen tukien myöntäjä, että on jo vaikea ottaa selvää, mistä kaikki tuet lopulta sitten muodostuvat. Tätä sivusinkin blogissani otsikolla ”Kannustinloukku”. Tässä tukiviidakossa surffailusta on sitten tullut ihan oma taiteenlajinsa. Se, mitä KELA ei asumistuessaan maksa, järjestyy monessa tapauksessa sitten kaupungin sosiaalitoimen harkinnanvaraisen tuen kautta. Tätä reittiä, olen itse tehnyt havainnon, tuntuvat maahanmuuttajat osaavien sosiaalitanttojen avustuksella sitten käyttää tehokkaasti hyväkseen.

Kun vierailee esimerkiksi SATOn vuokra-asunnossa asuvan ystävän luona huomaa, että rappukäytävän nimikyltissä aika suuri osa nimistä on vierasperäisiä. Osaselitys lienee se, että etenkin vanhemmissa SATOn asunnoissa asunnon pohja tai yleinen kunto on sen verran huonolla tolalla, että monikaan suomalainen ei niihin halua muuttaa kuin viimeisestä pakosta. Tällä tarkoitan, että moneen asuntoon mahdoton esimerkiksi saada tiskikone, kaikki pinnat ovat miltei loppuun kuluneet, laatikoiden pohjat putoilevat jne. Silti vuokrataso näissä läävissä ylittää usein keskiverto vuokrahinnat uudemmissa asunnoissa yksityisillä vuokramarkkinoilla. Johtopäätös? Hyvä, että joku näitäkin kuluneita asuntoja käyttää, mutta tosiasia lienee se, että kyseessä on valtaosin matalaan standardiin tottuneet maahanmuuttajat. Itse tarjoaisin ratkaisua, että ko. asunnot peruskorjattaisiin nykystandardeja vastaavaksi. Silloin vuokrakin saisi olla nykystandardeja vastaava. Nyt tilanne on valitettavasti se, että muuttajalle tarjotaan remonttipaketti; hiomapaperia, pakkelia, pari maalitelaa ja pari maalitönikkää.

Olin tuossa yhdessä kohtaa tilanteessa, missä tarvitsin kiireisesti kodin minulle ja neljälle lapselleni, kun vanha yksityisiltä markkinoilta vuokraamani asunto myytiin alta pois. Vuokrasopimustani ei jatkettu, joten jouduin kiireen vilkkaan etsimään uuden paikan perheelleni. Ensin meni pitkän aikaa, että kukaan ei esim.SATOlta ollut minuun yhteydessä. Lopulta minulle tarjottiin pariakin kämppää, joihin vanhentuneen standardin ja huonon kunnon vuoksi en kerta kaikkiaan voinut mennä. Ympäristö, koko talon yleisilme, asukasaines, hajut ym. olivat sellaisia, että olisin varmaan vaipunut koomaan tai vähintäänkin masentunut siellä asuessani. Valitettavasti sama tilanne tuntuu olevan useimmiten myös kaupungin omissa vuokra-asunnoissa. Ikävä sano, mutta meille on syntymässä hiljalleen ghettoja. Vaikka esimerkiksi Espoon hiljattain rakennetulla uudella asuntoalueella, Suurpellossa, rakennuskanta on uutta ja asunnot enimmäkseen mukavia on sinnekin ehtinyt jo pesiytyä ehkä osin kulttuurisidonnaisia ongelmia. 

Kulttuurisidonnaisuudella tässä yhteydessä viittaan esimerkiksi suomalaisesta poikkeavaan ajattelutapaan hygieniasta esim.roskien käsittely. Alueella on paha rottaongelma, ne nakertavat pakkasella auton renkaita ja johtoja.

Valitan, että tuon tässä ajatuksiani ja näkemyksiäni näin suoraan esiin, mutta Ruotsissa jo pitkälle päässyt ongelma, asuntoalueiden ghettoutuminen, nostaa päätään näkyvästi jo Suomessa. Matkustetaanpa, ah, sillä niin ihanalla metrolla kohti Vuosaarta. Ennen kuin pääset perille kohteeseen voit pysähtyä vaikkapa Rastilassa ja jatkaa jalkaisin eksoottiseen Meri-Rastilaan, jota myös pikku-Mogadishuksi kutsutaan. Ei siis tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, aidon somalitunnelman voit kokea jo Helsingissä.

Usein sanotaan, että kunnallispolitiikassa ei pysty paljoakaan vaikuttamaan tärkeisiin asioihin. Minä väitän ihan muuta. Ne ovat juuri kunnallispoliitikkoja ne, jotka lopulta tekevät päätökset kuntien ja kaupunkien kaavoitusratkaisuista. Tähän liittyy kiinteästi myös kunnan toivottu asuntopolitiikka ja sen suuntaviivat. Ei eduskunnasta määrätä, miten Helsinki, Espoo, Nurmijärvi tai vaikkapa Kyyjärvi ratkaisevat kunnan käytännön elämässä näkyvät asiat, kuten missä ovat asuntoalueet, missä teollisuus ja missä mikäkin. Tällä on suuri merkitys kuntalaisten viihtyvyyteen ja myös siihen, miten poliittisin ohjauskeinoin pyritään määrittelemään sitä, millaisia asuntoalueita ja asutuskeskittymiä kunnan alueelle syntyy. Kyse ei pelkästään ole kaavoituksesta, vaan myös siitä, millaisia yhteistyökumppaneita esimerkiksi rakennushankkeisiin kunta valitsee. Nyt tullaan arvokysymyksiin. Totta mooses, kunnallispolitiikko voi kysyä, millaisella arvopohjalla esimerkiksi tuleva rakennuttajayhteistyökumppani operoi. Esimerkiksi SATO haali itselleen pääkaupunkiseudulta valtavan määrän asuntorakentamiseen sopivia tai kaavoitettuja tontteja. Niitä sitten rakennetaan SATOn tahdissa ja tahtipuikon mukaan.

VVO pörssilistautui 2018 ja vähän ennen tätä nimesi itsensä Kojamoksi 2017. Tekstissäni käytän VVOn nimitystä, koska tällä nimellä se on operoinnut vuosikymmeniä. VVO muuttui Kojamoksi, kun siitä tuli periaattessa vuosikausien aikana pörssiin kelpaava yhtiö. Listautumisen yhteydessä ammattiliitot (silloiset omistajat) vuolivat satojen miljoonien myyntivoitot.
Samalla se myös päätti olla olematta enää sosiaalisen asuntotuotannon yhtiö. Nyt tämä yhtiö takoo Kojamon pörssiyhtiönä rahaa. Kuvio on vähän sama kuin Fortumin myynti omalla tavallaan.
Valtion tukemasta ja valtion kanssa yhteistyötä tehneestä firmasta tuli rahantekokone. Hienoa toimintaa, eikö vain? Hiljaiseksi vetää tämä suhmurointi.

Otetaan nyt vielä lopuksi pari vakavaa sanaa. Maahanmuutto itsessään ei ole yksinomaan hyvä tai huono asia. On olemassa monenlaista maahanmuuttoa. Tosiasia on kuitenkin, että meille on syntymässä muiden Pohjoismaiden tapaan kohtuullisen eriytyneitä asuntoalueita, mihin jostain tietystä maasta tänne muuttaneet keskittyvät ja perustavat omia yhdyskuntiaan. Esimerkiksi Oslossa kaupungin itäisessä osassa sijaitseva Grönlandin kaupunginosa tunnetaan siitä, että kantaväestöllä ei sinne iltaisin ole paljoakaan asiaa. Siitä vähän matkaa koilliseen sijaitsee kaupunginosa, lempinimeltään pikku-Karachi, pakistanilaisten ikioma pesä Oslossa. Onko tällainen segregoituminen eli alueellinen eriytyminen asia, minkä hyväksymme myös Suomen kaupungeissa, vai haluammeko välttää sen?

Palataan siis tähän vuokra-asiaan… Jostain syystä tuntuu siltä, että tämä alueellinen eriytyminen on tapahtunut osittain ammattiyhdistysten ja KELAn suhmuroinnilla. Toinen rikastuu ja toinen maksaa, samaan aikaan iso liuta suomalaisia jonottelee asuntojaan kuukausi- ja vuositolkulla. Valitettava tosiasia on, että asunnot tuntuvat menevän ensin maahanmuuttajille ja sitten vasta kantaväestölle. Toivoisin, että tätäkin asiaa tutkittaisiin oikein suurennuslasilla pimittämättä ja vääristämättä yhtään tietoja.

Oscar Wilde sanoi aikanaan: ” Totuus on harvoin yksinkertainen, mutta ei koskaan puhdas”. Voi olla, että kärjistän kirjoituksessani asioita, mutta tarkoitukseni ei olekaan olla nyt objektiivinen tutkija, joka latoo numeroita ja faktoja pöytään. Haluan enemminkin herättää tästä aihepiiristä keskustelua.