Voi kauhun päivää – Faktoja ilmastonmuutoksen takana

Voi kauhun päivää

Haluan kovasti olla optimisti ja kaikkien asioiden edessä positiivinen, mutta aina en vain voi. Joitain asioita ei kannata kieltää, vaikka haluaisi, koska ne tapahtuvat tai ovat olemassa silti, halusin minä sitä tai en. Pieni opettaja minussa haluaa nyt kansankielellä heilutella karttakeppiä liitutaulun edessä ja kertoa kansankielellä mitä on tapahtumassa. Mitä voimme tehdä, jos paha ilmastoahdistus iskee jo aamulla ennen ensimmäistä kahvikuppia, yllättää kesken työpäivän tai jäätää olon illalla saunassa.

Helsingin Messukeskuksessa piti järjestää reilun viikon päästä ilmastonmuutokseen kriittisesti suhtautuvien tapahtuma. Suon ilman muuta, että myös tämä puoli tuo äänensä kuuluviin, mutta totean samaan henkäykseen, että ilmastonmuutos on tosiasia. Olemme kulkemassa maapallolla kohti lämpimämpiä vuosisatoja, ehkä vuosituhansia, tätä tuskin enää edes paksunahkaisin ilmastonmuutosdenialisti kiistää. Nyt kiistelläänkin siitä, mikä on ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen.

Maapallon lämpötila on muuttunut satojen miljoonien vuosien aikana hyvinkin paljon. Välillä oma Telluksemme oli miltei kokonaan jäässä ja toisessa ääripäässä olemme kokeneet myös kuumempia aikoja, ei sentään kuitenkaan mitään Venuksen kaltaista satojen asteiden kuumuutta. Oma ilmakehämme ja siihen suhteutettuna sopiva etäisyys auringosta pitää siitä huolen. 

Hiilidioksidin lisääntyessä ilmakehä sitoo enemmän lämpöä ja meille syntyy tavallaan kasvihuone, mikä ei päästä maan pinnalle päässyttä auringosta peräisin olevaa lämpöä yhtä hyvin takaisin avaruuteen.

Venuksella on superhyperkasvihuoneilmiön aiheuttavat olosuhteet, eli ilmakehä, mikä on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia (96 %), kun omalla planeetallamme hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja on tällä hetkellä ilmakehän koostumuksesta noin 0,04 %. Koska sitä on niin vähän, heilahtelut sen määrässä voivat vaikuttaa maapallon keskilämpötilaan melko paljonkin, kuten myös on käynyt.

Dinosauruksille kiitos

Ei tarvitse mennä kauemmas ajassa taaksepäin, kuin vajaa 10 000 vuotta, kun näköalat Hämeenlinnan Aulangolta olivat melko lailla erilaiset. Silloin pitkän jääkauden jälkeen napaseuduilta etelää kohti kurottanut kilometrienkin paksuinen jääpeite oli ilmaston lämmitessä vetäytynyt jo Hämeenlinnan seutuville. Aulangon vuoren huippu oli Suomen maaperän ensimmäisiä pisteitä, mitkä tulivat esiin jääkauden jälkeen. Sen eteläpuolella jäätikön edessä lainehti Itämeren esi-isä, Yoldiameri ja pohjoispuoli taisi muistuttaa nykyisen Grönlannin maisemia. Tätähän eivät tosin edes vanhemmat hämeenlinnalaiset muista, mutta näin nykyään koululaisille opetetaan.

Tarinat sikseen. Kerroin tämän vain sanoakseni, että uskon tähän jääkausihömpötykseen, vaikka en itse ole sitä kokenut. Opettajaksi lukiessa joutui opiskelemaan kaikenlaista ja sitten kertomaan tätä eteenpäin oppilaille siinä uskossa, ettei minulle ole valehdeltu. Luonnontieteitä ja luonnonhistoriaa opetettaessa varsinkin poikien suurimpia suosikkeja olivat aina dinosaurukset, varsinkin Tyrannosaurus, joka rouskutteli pienempiä dinoja, joista osa rouskutteli vielä pienempiä dinoja, mutta suurin osa kasveja eri muodoissaan.

Vegaanius oli kova juttu dinosaurusten aikoihin. Ylivoimaisesti suurin osa kaikkien dinoaikojen otuksista noudatti tiukkaa vegeruokavaliota. Toisin on nykyään. Nyt taitaa olla niin, että vegaanit ovat edelleen vähemmistönä, jopa koko maapallon mittakaavassa. Dinosauruksia, varsinkin vegeruokavalioon viehtyneitä, meidän tulee kuitenkin kiittää siitä, että saamme nykyään maapallolla nauttia tällaisista oloista missä nyt elämme.

Dinosauruksia kulki maapallon pinnalla kaikkiaan vajaa 200 miljoonaa vuotta, eli melko pitkän aikaa. Isommat dinosaurukset katosivat tai paremminkin kuolivat sukupuuttoon kuitenkin noin 65 miljoonaa vuotta sitten melko äkillisesti. Äkillisyydestäkin voidaan olla montaa mieltä, kun otetaan vertailukohdaksi 200 miljoonaa vuotta. Tähän verrattuna jopa 50 000 vuodessa tapahtunut asia on kyllä melko äkillinen. Meillä ihmisillä ei kuitenkaan ole oikein otetta näin pitkään ajanjaksoon, sillä vanhimmat kirjalliset dokumentit oman lajimme historiasta ovat alle 6000 vuotta vanhoja ja itse elämme keskimäärin korkeintaan 100 vuotta.

Dinosaurukset kuitenkin katosivat ja luonnontieteilijät ovat esittäneet kolme erilaista pääteoriaa dinosaurusten katoamiseen:

·        Ensimmäisen mukaan dinosaurusten katoamista selittää liitukauden aikana alkanut ilmastonmuutos. Maapallon keskilämpötila laski, ja vuodenaikojen vaihtelut olivat entistä selkeämpiä. Merenpinta kohosi ja johti maanpäällisten elinpaikkojen pirstoutumiseen ja pienentyneiden eläinpopulaatioiden altistumiseen ympäristön muutoksille.

·        Toisen pääteorian mukaan laajat tulivuorenpurkaukset aiheuttivat lyhytaikaisen ilmaston lämpenemisen sekä laajoja savu- ja tuhkapilviä. Sen seurauksena kasvit kuolivat ja niiden myötä myös kasvinsyöjäeläimet ja niitä saalistavat pedot. Tätä seurasi pitkään jatkunut kylmempi jakso, mikä varmisti isojen otusten tuhon.

·        Kolmannen teorian mukaan liitukauden lopulla Jukatanin niemimaan kohdalle törmäsi komeetta tai asteroidi. Törmäyksestä todennäköisesti seurasi valtava tulimyrsky ja maailmanlaajuisia metsäpaloja. Ensin tuli kylmän sään jakso auringon säteilyn estyttyä ja tätä ilmakehän kohonneen hiilidioksidipitoisuuden vuoksi seurannut lämpökausi.

En ota tässä kantaa, mikä teorioista on totta ja oikein, mutta kaikkia yhdistää kuitenkin ilmastonmuutos. Se on kaikkein luultavimmin tapahtunut meidän käsityskykymme ylittävän pituisen jakson aikana ja on ollut kestoltaan luultavasti vähintään satoja vuosia, ellei tuhansia tai kymmeniä tuhansia. Nyt tapahtuvan ilmaston lämpenemisen aikaperspektiivi mitataan korkeintaan parissa kolmessa sukupolvessa ja emme tiedä mihin se johtaa, kun esimerkiksi sata vuotta tästä päivästä on kulunut. Välitämmekö edes oikeasti, kun kaikki on vielä nyt hyvin?

Dinoja pitää muuten muistaa sitten kuitenkin myös kiittää. Ne muokkasivat ja myllersivät maan pintaa ja kasvillisuutta sekä myös lannoittivat kasvualustoja. Vuosimiljoonien aikana se saivat aikaan paljon hyvää, kuin suuret maansiirtokoneet. Samoina vuosimiljoonina maanpinta poimuttui, meren pinta nousi ja laski ja lopulta niin kasvit kuin dinot hautautuivat maan ja lopulta kivikerrosten alle muodostuakseen kovan paineen alla nykysukupolville öljyksi ja kivihiileksi. Kasvien ja dinojen myötä valtava määrä ilmakehästä peräisin ollutta hiiltä (hiilidioksidin muodossa) sitoutui hiileen ja öljyyn. Tämän seurauksena ilmastokin kaiketi jäähtyi muutamalla asteella.

Reilun sadan vuoden aikana olemme alkaneet vapauttamaan tätä varastoituneena ollutta hiiltä tuottaaksemme energiaa, joka lämmittää meitä, liikuttaa meitä ja saa tehtaat pyörimään jne. Hiileen varastoituneena ollut energia ja sen tehokas käyttö on nykyaikaisen teollisen yhteiskunnan perusta. Sivutuotteena sitten palautamme ilmakehään takaisin jo kertaalleen sieltä poistunutta hiiltä esim. metaanin ja hiilidioksidin muodossa. Kyllä se nytkin maapalloamme lämmittää, niin kuin aikoinaan dinoja.

 Kuka kantaa vastuun?

Vältän tässä yhteydessä tietoisesti käyrien ja diagrammien käyttöä, niitä on nähty jo tarpeeksi, ja laitan sitten kuvituskuvaksi vaikkapa Godzillan, tuon dinoista kauheimman, joka terrorisoi elokuvissa nykymaailmaammekin. Voidaan sanoa, että myös ilmastonmuutos tulee terrorisoimaan nykymaailmaamme, aivan kuten se aikoinaan terrorisoi dinosauruksia ja nopeutti niiden elinympäristön muutoksia, mikä lopulta johti laajoihin sukupuuttoihin.

Me haluamme välttää ihmislajin sukupuuton ja kaiketi myös onnistumme siinä, kunhan joudumme lopulta ensin aivan seinää vasten. Maapallo kyllä selviää ja aikojen saatossa planeettamme tasapaino palautuu. Kysymys onkin siitä, kuinka paljon maailma ja maapallon olosuhteet muuttuvat verrattuna siihen mihin olemme tottuneet ja kuinka hyvin me itse selviämme tässä muutosten myllerryksessä. Koska ilmastonmuutos on hiljalleen, mutta kuitenkin yhä kiihtyvään tahtiin käynnistynyt, on turha tässä yhteydessä alkaa spekuloimaan, kuka tai mikä on suurin syyllinen tähän.

Onko ilmaston lämpenemisessä kyse kokonaan ihmisen aiheuttamasta ilmiöstä vai ei, ei tässä kohdin ole enää oleellisinta. Joka tapauksessa 99 % tiedemaailmasta on sitä mieltä, että ihminen kiihdyttää toimillaan ilmaston lämpenemistä ja tähän halutaan puuttua. Tämä on tietenkin sinällään järkevää. Toisaalta pitää miettiä millaiset toimet sitten ovat järkeviä.

Puhutaanpa hetki Itämeren tilasta ja vedenpuhdistuksesta. Kärjistän tässä tilannetta vähän.

Etenkin Suomenlahden tila on ollut jo pidempään melko huono, mutta oli vielä paljon huonompi vuosituhannen vaihteessa. Suomessa puhuttiin, että pitäisi panostaa kymmeniä miljoonia euroja oman vedenpuhdistuksemme parantamiseen. Tällä saataisiin laskennallisesti 5-10 % parannus Suomen tuottamiin fosfori- ja typpipäästöihin. Onneksi rehellisesti todettiin, että Pietarin vedenpuhdistus oli suorastaan katastrofaalisella tolalla. Lopulta pienten vääntöjen seurauksena päätettiin aloittaa yhteistyöhanke siellä, missä se kannatti paremmin kuin Suomessa, Pietarissa siis, missä parannus oli lähes 80 %.

Pietarin vesilaitos ja uusi puhdistamo käsittelee nykyään 98 prosenttia jätevesistään Itämeren suojelukomission suositusten mukaisesti. Suomen ympäristöministeriö on rahoittanut yhteistyöhankkeita Pietarin vesilaitoksen kanssa yhteensä noin 40 miljoonalla eurolla. Lisäksi rahoituksessa on ollut mukana muita julkisia ja yksityisiä tahoja EU:sta ja Pohjoismaista. Lisäksi ympäristöministeriö on tukenut suomalaisia yrityksiä, jotka ovat toimittaneet Pietariin laitteistoja sekä valmistelleet ja valvoneet hankkeita ja täten myös luoneet työpaikkoja yhteishankkeen puitteissa.

Itämeren tila Suomenlahden alueella on parantunut merkittävästi vuosituhannen alun lähtötilanteeseen verrattuna, paljon enemmän kuin, jos rahat olisi investoitu Suomeen. Suomalaiset ympäristöteknologian aloilla toimivat yritykset saivat vuosiksi tilauskirjat täyteen ja saivat samalla myös kansainvälisen näytön paikan, mikä puolestaan pidemmällä tähtäimellä poiki koko alalle lisää töitä, mainetta ja mammonaa.

Koko yllä mainitun kuvion taustalla oli rehellinen realiteettien tarkistus ja tosiasioiden tunnustaminen. Suomi ei voi (yksin) pelastaa Itämerta tai Suomenlahtea, vaikka kuinka yrittäisimme, ei vaikka kieltäisimme maassamme veden käytön ja täten myös jäteveden tuottamisen kokonaan. Suomi oli ja on edelleen toki omalta osaltaan syypää jätevesien laskemiseen merialueillemme. Tämän syyllisyyden tunnustettuamme saatoimme kuitenkin todeta, että löytyi vieläkin suurempia syypäitä; tässä tapauksessa Pietarin alue, missä asuu jokseenkin saman verran asukkaita kuin Suomessa. Pannan paukut sinne missä pamaus on suurin!

Ilmastonmuutoksen kohdalla on sama juttu. Voimme toki alkaa kiristää omaa vyötämme niin kauan kuin henki pihisee, kunnes se ei enää pihise. Aletaan syömään vegeburgereita ja pannaan hypervero lihatuotteille, kielletään yksityisautoilu, nostetaan energiaveroja ja kielletään haja-asutusalueilla öljylämmitys. Toimenpiteiden lista on loputon, jos sitä haluamme. Samalla tietysti vaikeutamme olemassaoloamme maailmassa ja ajamme muuhun maailmaan verrattuna itsemme ikuiseen taantumaan ja suomalaiseen anoreksiaan, mutta… olemmehan ainakin luokan paras oppilas, joskaan kukaan ulkopuolinen ei sitä meiltä odota.

Vaihtoehto B. Jos haluamme pelastaa maailman, niin panostamme suomalaisen huipputeknologian kehittämiseen ja pidämme maamme kilpailukykyisenä, jotta voisimme omalla huippuosaamisella osallistua tähän tärkeään ilmastotyöhön ja samalla siihen maailman pelastamiseen (ei siltikään ihan taida onnistua). Samalla ylläpidämme Suomen mainetta huippuosaamisen maana yllä ja luomme osaamiseen perustuvia työpaikkoja ja uusia nokiatarinoita. Tätä emme tietenkään pysty tekemään, jos kuristamme itsemme hengiltä. Jos jouduimme toteamaan, ettemme yksin pystyneet pelastamaan Itämerta, ei tämä 5,5 miljoonainen kansa kielloilla tai omia toimiamme ja säädöksiä kiristämällä maailmaakaan pysty yksin pelastamaan.

Muistetaan nyt, että koronaviruksen lamauttaman Kiinan teollisuuden päästöt vähenivät niin paljon, että vain kaksi viikkoa 10-20 % tehoilla pyörinyttä teollisuustuotantoa riitti laskemaan hiilidioksidipäästöjä niin paljon kuin Suomi tätä samaa kasvihuonekaasua tuottaa vuodessa, teollisuus, liikenne ym. kaikkinensa. Hallitukselle, vihreille ja muille höyryäjille pieni vinkki minulta: tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Me emme ole elokuvan pahis, mutta voimme olla järkevällä tavalla mukana auttamassa pahiksia muuttumaan kiltimmiksi.

Arvoja ja lillukanvarsia

Moni suomalainen kunnallispoliitikko on joutunut miettimään pitäisikö meidänkin osallistua HINKU-hankkeeseen. HINKU-hankkeen (hiilineutraali kunta) tavoitteena on siihen osallistuvien kuntien 80 % päästövähennys vuoteen 2030 mennessä vuoden 2007 tasosta. Mukana on jo yli 70 suomalaista kuntaa ja kaupunkia, jotka nyt kuumeisesti miettivät toteuttamiskelpoisia toimenpiteitä, jotta tavoite saavutettaisiin.

Olisin hämmästynyt, jos yksikään hankkeeseen osallistuva kunta pystyisi saavuttamaan asetetut tavoitteet. Ei kunnan rakennusten ikkunoita tilkitsemällä tai vaihtamalla kunnan rakennuksiin led-polttimot mitenkään voida tätä tavoitetta saavuttaa. Useimmissa kunnissa liikenne tuottaa yli 50 % päästöistä, joten itse näen tämän samalla valtiollisena ujutushankkeena, jolla pehmennetään maaperää suunnitelluille liikenteen rajoituksille, yksityisautoilu etunenässä. Lillukanvarsia sanon minä… ja juonikasta toimintaa.

En ole mikään salaliittoteoreetikko, mutta mielestäni tämä on aika läpinäkyvää. Kunnat motivoidaan PR-hyödyn varjolla ja kuntapäättäjien omatuntoon vetoamalla tähän mukaan. Todellisuudessa kuntien omat toimenpiteet eivät mitenkään voi riittää tässä maailmassa, missä jatkuva kasvu on kantava voima ja tuntuu olevan myös yksi perusarvoistamme.

Ihminen ei koskaan voi saada tarpeeksi sitä, mitä hän ei tarvitse. Tähän tosiasiaan perustuu myös jatkuvan kasvun ajatus ja täten myös koko sen perusolemus. Ajatus loputtomasta kasvusta on jo pohjimmiltaan ääliömäinen ja kestämätön. Jossain kulkee aina raja, ainakin äärellisellä maapallolla. Maapallo kyllä selviytyy, mutta selviydymmekö me niissä muutoksissa, jotka aiheutamme halutessamme koko ajan jotain lisää. Juu… kyllähän me selviydymme, mutta entäs tulevat sukupolvet? Äitinä olen huolissani siitä, millaisen maailman jätämme perinnöksi lapsillemme.

En minä tai tuskin kovin moni muukaan suomalainen tai länsimaalainen voi ajatustasolla kieltää kehitysmaiden asukasta haaveilemasta länsimaisesta elämänlaadusta. Toinen asia onkin sitten se, missä hän sitä haavettaan voi tai haluaa toteuttaa. Suomi on kovalla työllä rakentanut miltei nollapisteestä (kuten suurelta osin myös koko toisessa maailmansodassa raunioiksi pommitettu Eurooppa) itselleen hyvinvointivaltion ja eurooppalaisen elämänlaadun. Rakensimme sen itse itseämme varten. Voin kuulostaa tylyltä, mutta en haluaisi tänne vapaamatkustajia nauttimaan niistä hyvinvointivaltion kovalla työllä ja verorahoin maksetuista etuisuuksista ja turvaverkoista. Erityisen kriittinen olen niitä tulijoita kohtaan, jotka tulevat vain olemaan ja nostamaan etuisuuksia.

Palataan kuitenkin taas aiheen ytimeen. Lähtökohtani on, että jos afrikkalainen haluaa länsimaisen elintason, se on rakennettava Afrikkaan. Tämä tosin tulee viemään aikaa, mutta veipä se meilläkin. Ei 60-luvun Suomea voi verrata nyky-Suomeen. Paljon on viimeksi kuluneina vuosikymmeninä tapahtunut ja elintasomme on noussut.

Toinen asia onkin sitten se, että onko nälkämme kasvanut syödessä? Vedämmekö koko homman länsimaissa jo överiksi? Mielestäni kyllä! Arvomaailmaamme tuntuu jo aivan liiaksi määrittävän omistaminen, enimmäkseen kaikenlaisen turhan omistaminen. Kun ajan uuden ja entistä hienomman autoni autoliikkeestä ulos, olen hetken innoissani ja ”onnellinen”. Ei mene kauaakaan, kun tekisi mieli jotain vieläkin parempaa ja hienompaa… ei muuta kun autoliikkeeseen lomps.

Koko ajatuskuvio on jotenkin vääristynyt, enkä tiedä oikein edes mistä tällaiset onnellisuuden mittarit syntyvät. Luulemme, että ostaminen, kuluttaminen, uran rakentaminen ja rahan tai vallan haaliminen tekee meistä onnellisia, vaikka sisällä jäytää tyhjyys, jonka sitten tukahdutamme haalimalla kaikkea tarpeetonta. Olo paranee hetkeksi, niin kuin nousuhumalassa. Olemme ajautuneet aika kauas todellisista ihmisen elämään onnellisuutta ja aitoa sisältöä tuottavista asioista. Tämä tulee hyvin esiin sellaisten ihmisten kohdalla, jotka ovat kohdanneet jonkun suuren kriisin elämässään; oma vakava sairastuminen ja siitä toipuminen, vakava onnettomuus, lapsen menettäminen tai sairaus. Useimmat näistä ihmisistä ovat laittaneet arvot ja siten myös elämänsä uuteen järjestykseen. Elämä muuttuu.

Arkipäiväisessä elämässämme haaveilemme useimmiten ”turhista asioista” ja siinä unohtuu helposti ihmisenä olemisen perimmäinen tarkoitus. Ehkä se on olla onnellinen pienistäkin asioista ja arvostaa itseään, lähimmäisiään ja elämää itsessään.

Tunnustan, että ainakin minulle olisi kuitenkin kauhea ajatus luopua kaikesta kivasta, millä olen elämäni ja pienen maailmani ympäröinyt. Ajatuskin siitä, etten voisi käydä aamulla lämpimässä suihkussa on kamala; tai että joutuisin katsomaan lempisarjani 20 tuumaisesta mustavalkotelkkarista, tai jne. Tällaisia asioita on loputtomiin ja luulen, että tulen onnellisemmaksi niiden kanssa, ehkä tulenkin, ainakin vähän.

Käytin tässä nyt palstamillimetrejä sen perusteluun, että länsimaisen yhteiskunnan luoma tavarapaljouden ja mukavuuksien keskellä eläminen tekee meidät ja minut onnelliseksi. Se on tavoittelemisen arvoista. Tai siis, pohdinkin itse asiassa sitä, että onko tässä mitään järkeä. Koko ajan pitää saada jotain lisää. Miksi? No siksi, että en itse asiassa haluaisikaan, että koko Intia, koko Afrikka ja koko Kiina ym. saavuttavat saman elintason, koska se ei lopultakaan ole sen arvoista eikä maapallon kannalta kestävää. Ehkäpä tilanne onkin niin, että meidän tulisi hiljalleen alkaa totuttautua ajatukseen, että omalla tavallaan elämme onnellisuuden illuusiossa ja sitä pitäisi nyt alkaa hiljalleen ajamaan alas.

Tätä emme suomalaiset tietenkään pysty tekemään yksin, eikä se ole edes järkevää. Koko maailman ajatustavan pitäisi muuttua tai sitten meidän yksinkertaisesti pitäisi koko konkkaronkan ajautua niin pahasti seinää vasten, että muita vaihtoehtoja ei ole. Olen siis pessimisti sittenkin. En usko, että pystymme ilmastonmuutosta pelkillä poliittisilla sopimuksilla ja yhteisesti allekirjoitetuilla lauselmilla torjumaan. Törmäämme jossain kohtaa seinään kovaa. Siihen asti ajamme kovaa ja nautimme vauhdin hurmasta.

Seinään törmäämisen ja arvopohjan muuttumiseen ei välttämättä tarvita sitä, että ilmastonmuutoksen vanavedessä tulevat entistä kovemmat myrskyt runtelevat maailmaa entistä raaemmalla tavalla tai, että nouseva meriveden pinta uhkaa rannikon kaupunkeja. Ne ovat vasta tulossa. Voi olla, että niinkin mikroskooppisen pieni juttu kuin koronavirus alkaa pakolla laittamaan arvojärjestelmäämme uusiksi. Nyt puhun arvoista globaalilla tasolla. Virus saattaa kaataa yrityksiä tai jopa kokonaisia elinkeinoja, kuten matkailuteollisuus, ja laittaa pankit ja rahoituslaitokset polvilleen.

Käytän suoraa päättelyä tässä tilanteessa. Ahneudesta on nykyään tullut johtava hyve, kun se ennen oli miltei rikollista. Juutalaisia vihattiin aikoinaan monesta syystä, yksi niistä oli ahneuteen perustuva koronkiskonta. Nykymaailman suorastaan koominen ahneuden arkkiesimerkki oli tällä viikolla New Yorkiin suunniteltu koronaviruksen vuoksi perumaan jouduttu koronaviruskonferenssi. Konferenssin teemana oli ”kuinka voisimme tienata enemmän koronaviruksen aiheuttamalla kaaoksella”. Taisi pilkka osua omaan nilkkaan.