Kokemuksia eroperheen vuoroasumisen järjettömyyksistä

Eron jälkeinen vuoroasuminen yleistyy hiljalleen Suomessa. Nyt jo vajaa kolmasosa eroperheistä on valinnut “viikko-viikko -järjestelyn” lasten asumiseen. Tämä on oikeasti melkoinen määrä lapsia ja vanhempia, noin 100 000 perhettä.

Valitettavasti lainsäädäntö ei ole pysynyt tässä mukana. Toisen vanhemmista on edelleen oltava määritelty ns. lähivanhemmaksi, vaikka lapsi tai lapset viettäisivät yhtä paljon aikaa molempien luona. Tämä tuottaa usein melkoisia käytännön ongelmia toiselle, etenkin silloin, jos ei ole liikaa rahaa tai toinen tekee vaikkapa vuorotyötä.

Vuoroasuminen on tehty hankalaksi

Kerronpa omiin kokemuksiini perustuvan esimerkin, niin pääset paremmin jyvälle näistä käytännön hankaluuksista. Kun vuonna 2005 päätin erota silloisesta aviomiehestäni, oli kotonamme kolme alle kouluikäistä lasta. Vuoroviikkoasuminen ei silloin ollut vielä kovin yleistä, mutta tutustuttuani asiaan lähemmin, halusin kokeilla moista systeemiä uutena osana arkeamme.

Miettiessäni vuoroasumista arjen järjestämisen vaihtoehdoksi, ei mieleeni tullut, että mahdollisena etävanhempana joutuisin kohtaamaan niin monta kantoa kaskessa uuden arkisen elämäni varrella.

Toimin niihin aikoihin lentoemäntänä, jolloin se tarkoitti kolmen viikon sykleissä elämistä ja toiselta puolelta myös joustavuutta. Säännöllinen viikko-viikko- systeemi ei olisi toiminut epäsäännöllisen kolmivuorotyöni takia. Lähtökohtaisesti lapset kuitenkin olivat yhtä paljon luonamme.

Ensimmäinen järjettömyys, jonka kohtasin oli se, että minä pienemmällä palkalla etävanhempana (minä lopulta tein päätöksen erosta) jouduin maksamaan 800 euron kuukausittaisia elatusmaksuja, vaikka lapsemme olivat keskimäärin yhtä paljon molempien luona joka kuukausi.

Toinen asia, jonka kohtasin oli se, että tarvitsin yhtä ison kodin lapsilleni, kuin mikä heillä oli isänsä luona (hän jäi asumaan vanhaan asuntoomme). Koska minun luonani ei ollut yhtään lasta kirjoilla, Kela vaan nauroi asumistukihakemukselleni. Asuin heidän mukaansa liian isossa asunnossa ja lapsillahan oli jo koti. Sen pituinen se.

Isää pienemmästä palkastani siis maksoin elatusavut, ruoat lapsille, asunnon ja osan lasten harrastuksista ja mm.päivähoitomaksut. Monet itkut itkin, kun äitinä oloa kyseenalaistettiin etävanhemmuuden myötä. Ainoa todellinen syy siihen oli se, että minä lähdin yhteisestä kodistamme viereiseen kortteliin ja vuorotyön vuoksi minun katsottiin olevan vähemmän kykenevä olemaan lähivanhempi.

Rahat oli koko ajan tiukalla, eikä yhtään silloista tukimarkkaa tililleni tullut, koska minun katsottiin Kelan silmissä olevan yksin asuva aikuinen, ilman lapsia. Lapsia ei nähty missään Kelan tilastoissa osana elämääni.

Vuosia olen ajanut lähivanhempien sekä lasten hyvinvointia tämän asian suhteen. Monesti käy juuri niin, että toinen vanhempi elää taloudellisesti helpompaa elämää asumistukineen ja lapsilisineen. Minulle kaikki nämä termit olivat aina vain katkeransuloisia sanoja ja mietin, että onpa kyllä systeemi syvältä.

Tällainen järjestelmä ei missään tapauksessa palvele perheiden eikä lasten hyvinvointia. Minäkin elin velaksi, yksinkertaisesti rahani eivät riittäneet peruselämiseen, enkä äitinä suostunut Kelan vaatimuksista huolimatta muuttamaan yksiöön, koska se olisi merkinnyt sitä, että kasvavat lapseni eivät enää olisi luokseni tulleet.

Sama toistui, kuin perheeni kasvoi neljännellä lapsella vuonna 2013. Asuimme kolmen lapseni kanssa kolmiossa (teinitytöllä oli oma huone, minä, kaksi poikaa ja vauva jaoimme yhden makuuhuoneen). Nuorimmaiseni heräsi useamman kerran yössä ja näin alkoi jo häiritä alakoululaisten poikieni yöunia.

Jouduimme lopulta muuttamaan isompaan asuntoon ja taas tappelin Kelan kanssa asiasta. En saanut osakseni sympatiaa, en ymmärrystä vaan kylmää kyytiä: “Miksikös hyvä rouva asut vauvasi kanssa liian suuressa asunnossa. Ei tipu teetä, eikä sympatiaa. Ja taas oli sama raharumba edessä. Aika monta yötä meni miettiessä, että miten tästä selvitään. Tilanne ajoi minut ajoittain jaksamisen äärirajoille. Talouteni on ollut miinuksella jo vuosia ja olen elänyt lainarahalla pelkästään sen takia, että voin tarjota lapsilleni samat oltavat ja yhtä hyvän vanhemmuuden kuin toinen vanhempi.

Pitäisikö lakeja muuttaa, kun perinteinen perhekäsityskin on muuttunut?

Vuoroasumisen toista vanhempaa syrjivä asetelma on suuri epäkohta, joka olisi pitänyt korjata jo aikoja sitten. Meillä on hirveä kiire muuttaa henkilötunnukset ja liikennemerkit sukupuolineutraaleiksi ja keskustella sukupuolten lukumäärästä lainsäädännön suhteen, mutta samaan aikaan noin 100 000:a vuoroasumisperhettä kohdellaan edelleen kaltoin.

Nyt, kun yksi toisensa jälkeen aikuistuu ja menoni mm. elatusapujen suhteen ovat pienentyneet, helpottuu elämäni melkoisesti, mutta edelleen joudun asumaan liian suuressa asunnossa. Koska edelleen kaksi poikaani, toinen täysi ikäinen ja toinen 16 v., sekä ekaluokkalainen tyttö asuvat luonani edelleen vuoroviikoin, tai miten se nyt vuorotyöläisellä meneekään, mutta silti.

No nyt on laskun maksamisen aika. Kun täysverisestä eroperheen vanhemmuudesta joutuu vuosia maksamaan, on laskukin lopulta suuri. Nyt maksellaan, varmaan hautaan asti, mutta maksetaan silti, koska se on ollut sen arvoista, vanhemmuus. Lapset ovat meillä aikuisilla vain lainassa. Minä olen tästä laina-ajasta joutunut vuosien saatossa maksamaan aika suuren rahallisen korvauksen. Eihän sen näin pitäisi mennä?

Ei nimittäin ole kenenkään etu, että toinen vanhempi ajetaan taloudellisesti sekä henkisesti ahtaalle kivikautisen lainsäädännön takia, joka ei jousta, eikä mitenkään ota huomioon maailman ja perheiden kirjon muuttumista. Itse tulen ajamaan tulevaisuudessa muutosta tähän vanhempien asemaa epätasa-arvoistavaan lainsäädäntöön. Lakiuudistus olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tehdään se nyt, ettei minun kaltaisiani sivuutettuja vanhempia tule enää lisää.

Linkki uutiseen jonka seurauksena ajattelin avata itsellenikin kipeätä aihetta.

Pieni- ja keskituloisten asialla?

 

Hyvinvointia työllä vai verotuksella?

Poliittisella kentällä on totuttu siihen, että vasemmisto puolustaa korkeaa veroastetta, voimakasta veroprogressiota ja veronkorotuksia oikeudenmukaisuudella ja hyvinvoinnin jakamisella - välittäminen "pienestä ihmisestä" osoittaa vain suurta sydäntä ja korkeaa moraalia. Siksi pitää "ottaa rikkailta ja jakaa köyhille" ja samalla puolustetaan pieni- ja keskituloisia.

Oikeisto puolestaan vetoaa siihen, että yrittämisen ja työn tekemisen tulee aina olla kannattavaa ja suoda mahdollisuus vaurastumiselle. Se toimii hyvänä motivoijana, kun taas tasapäistäminen passivoi. Veroja maksetaan toki ihan mielellään (vai maksetaanko?), kunhan verorahat käytetään hyödyllisesti - hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja maamme kehittämiseen. Tässä on toki omat kipurajansa.

Nyt Vasemmistoliitolta tuli Li Anderssonin johdolla taas uusia vaatimuksia Robin Hoodin keinovalikoimaan. Tällä kertaa kyse on omistamisen veronkiristyksistä. Hyvinvointivaltiolla on tietysti hyviä vaikutuksia kaikille. Sitä ei kukaan kiistä. hyvinvointivaltion asukkailla on perinteisesti ollut mahdollisuus päästä elämässä pitkälle, riippumatta taustasta ja taloudellisista muskeleista.

Olemme pieni- ja keskituloisten asialla - mitä se tarkoittaa?

Usein, etenkin vasemmiston suunnalta, kuulee sanottavan, että meidän puolueemme ainakin on pieni- ja keskituloisten puolella. Kukapa ei olisi "vähäosaisten" puolella - tai paremminkin riistokapitalisteja vastaan, keitä he sitten ovatkaan - sillä vähempiosaisten auttaminen tuo paljon irtopisteitä poliittiseen laariin. Tämä on oikeastaan melkoista populismia, sillä suurin osa suomalaisista on pieni- ja keskituloisia.

Moni ei välttämättä tule ajatelleeksi, että 94 prosenttia suomalaisista on pieni- ja keskituloisia. Tilastokeskuksella on kriteeristö sille, mihin tuloluokkaan ihminen sijoitetaan. Pienituloisiin kuuluu 26 % kansasta, keskituloisiin 68 %. Suurituloisten osuudeksi jää näin vajaa 6 %. Enpä ole ainakaan kokoomuksen suusta kuullut, että ajavat etenkin suurituloisten asiaa, vaikka poliittiset vastustajan usein näin haluavat sanoa.

Syrjäytymistä tulee ehkäistä ja pulaan joutuneita auttaa. Tämä on jo veteraaneilta tuttu ajatus: "Kaveria ei jätetä". Uskon, että tämän asian takana seisovat kaikki puolueet. Keinot tämän toteuttamiseen ovat sitten erilaiset, tai vähintäänkin keinovalikoiman painotukset.

Uusia veroja - ahkeruus- ja onnistumisvero?

Veropolitiikka taitaa nykyään olla suurin ideologinen vedenjakaja oikeiston ja vasemmiston välillä. Vasemmisto ja AY-liike toteavat, että verotuksella luodaan hyvinvointia. Oikeiston näkemyksen mukaan yrittäminen ja työn tekeminen luovat hyvinvointia, jota verotuksella tasataan.

Vasemmistolainen veropolitiikka ja ideologia oikeastaan ruokkivat edelleen luokkajakoa työväestön ja porvarien välillä, vaikka koko tällainen jaottelu on jo vanhentunut. Keskiluokkaan katsotaan Suomessa kuuluvan 68 % väestöstä. Aika suuri porvarilauma, jota vastaan lähdetään verotuksen avulla luokkataistoon.

Työllä ja yrittämisellä kerätyn vaurastumisen pitäisi olla tavoiteltavaa. Markkinatalous toimii parhaiten silloin, kun yksilöt saavat työnteostaan reilun korvauksen ja pystyvät vaurastumaan. Yrittäminen puolestaan luo niitä työpaikkoja ja yrittäjän vaurastuminen tai vähintäänkin pärjääminen on edellytys talouden pyörimiselle. Omistamista ei saa verotuksen keinoin rangaista, vaan sitä pitää edesauttaa. Nyt tavoitetila tuntuu olevan päinvastainen.

Jos olet tehnyt työtä ja saanut omilla taidoilla ja ahkeruudella luotua varallisuutta, niin siitä pitäisi jatkossa rangaista verotuksen muodossa. Ainakin Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonin mukaan. Hän toteaa, että on epäreilua, jos jotkut omistavat enemmän kuin toiset ja sitä pitää jatkossa tasata entistä rankemmalla omaisuusverolla. Myös SDP on esittänyt etenkin omistamisen verotuksen kiristämistä. Puolueen vero-ohjelmassa ajetaan kiristyksiä muun muassa pääomatulojen verotukseen ja perintöveroon ja listaamattomien yritysten verotukseen. Demarien veronkiristysohjelma on suorastaan hengästyttävää luettavaa.

Veronkorotusten ja julkisten menojen lisäämisen tielle lähteminen merkitsisi pitkässä juoksussa lopulta sitä, että nykytasoinen hyvinvointivaltio jouduttaisiin unohtamaan.

Näinkö se nyt menee? Tällä tavallako Suomi nyt nostetaan koronan aiheuttamasta talouskriisistä? Oma järkeni sanoo, että tälle ajattelulle on kyllä vaihtoehtoja. Mitenkä olisi, jos vaikka alettaisiin puhua verojen alentamisesta ja saataisiin taloudelle lisää vauhtia? - Veroista vapautuvia euroja kiertoon ja vaikka investointeihin. Tämä olisi ainakin yksi omista lääkkeistäni, ei veronkiristykset ja julkisten työpaikkojen luominen.

Minun Espooni - Mistä hyvä arki rakentuu?

 

Aina saa vähän unelmoida ja ehkä pitääkin. Haluan ottaa kantaa ja kertoa tarkemmin siitä, mistä tekijöistä hyvä ja sujuva arki minun näkökulmastani Espoossa voisi rakentua. En kuvaile todellisuutta, vaan omaa näkemystäni unelma-Espoostani, pitäen kuitenkin ajatukseni realistisina ja maan pinnalla.

Olen asunut Espoossa jo 90-luvun lopulta alkaen ja kaupunki on muuttunut paljon niistä päivistä. Jo pelkästään vajaa 100 000 uutta asukasta ja lukematon määrä uusia yrityksiä ja työpaikkoja on väistämättä muuttanut kaupunkiamme ihan toiseksi verrattuna siihen Espooseen, mihin aikanaan muutin. Välillä asuin maailmalla, mutta aina palasin, koska Espoo on kotini.

Oma hyvä arkeni rakentuu tietysti ennen kaikkea niistä ihmisistä, joita ympärilläni on ja, jotka elämääni valitsen - perhe, sukulaiset, ystävät ja työkaverit. Tässä en kuitenkaan lähesty hyvää arkea ihmissuhteiden kautta, vaan siitä näkökulmasta, millaiset puitteet oma kotikaupunkini hyvän ja sujuvan arjen elämiseen tarjoaa. Millaiset reunaehdot pitää olla, että voin pitää Espoota asumisen arvoisena kaupunkina ja mistä asioista täytyy pitää huolta, että se myös pysyy sellaisena?

Kestävästi kasvava Espoo

Kasvu on muuttanut kaupungin kuvaa ja nykyään meillä on viisi elinvoimaista kaupunkikeskusta. Nuo viisi kaupunkikeskusta, eli kehityksen painopistealuetta, ovat länsimetron varteen sijoittuvat Tapiola, Matinkylä-Olari ja Espoonlahti sekä kaupunkiradan läheisyyteen sijoittuvat Leppävaara ja Espoon keskus.

Näihin keskuksiin keskittyy suurin osa asunnoista ja palveluista sekä työpaikoista. On hyvä, että kaupunkia kehitetään tällä periaatteella. Liikenneverkon läheisyyteen sijoittuvat kasvukeskukset mahdollistavat monella tapaa elinympäristömme kestävän kasvun ja kehityksen. Julkisen liikenteen verkosto ja hyvin suunnitellut aikataulut pitävät ilman autoa olevat mukana menossa myös kasvukäytävien ulkopuolella. Espooseen kuuluvat kiinteästi myös viihtyisät omakotitaloalueet ja myös maaseutumainen ympäristö. Julkisen liikenteen verkko palvelee myös niitä asukkaiden tarpeista lähtien.

Vaikka asumme kaupungissa, luonto on aina lähellä. Se on minulle tärkeää. Ei tarvitse kauas kävellä, kun pääsee lähimetsään pienelle virkistystauolle kaupunkimiljööstä. Myös liikuntarajoitteiset on huomioitu hyvin.

Vaikka Espoo tuo mieleen omakotitalot ja venepaikat, sieltä löytyy muutakin kuin hulppeita asuinalueita ja suuryritysten toimistoja. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävä kasvu merkitsee minulle turvallista ja viihtyisää asumista koko kaupungissa ja myös sitä, ettei meille synny "ei-toivottuja" kaupunginosia, sellaisia, joihin kasautuu suuri määrä maahanmuuttajaväestöä ja sosiaalisia ongelmia. Koko Espoo on turvallinen, siisti ja viihtyisä, riippumatta asuinalueesta.

Kestävää arkea ja tulevaisuutta luodaan yhdessä asukkaiden, yritysten ja muiden kumppanien kanssa. Minulle on tärkeää, että kaupungilla ja sen päättäjillä on jatkuva keskusteluyhteys asukkaiden ja yritysten kanssa - ne luovat kaupungin.

Palveleva Espoo

Lapsiperheiden elämä on hienosti otettu huomioon kaikissa kaupunginosissa. Arki rullaa niin, että jokaiselle pienelle ja isommalle löytyy oma päivähoitopaikka ja mieluinen koulu lähiympäristöstä. Päiväkodeissa on riittävä määrä osaavaa henkilökuntaa ja kouluissa opettajilla riittävät resurssit antaa tarpeeksi yksilöllistä huomiota kaikille oppilaille - heille, jotka tarvitsevat erityistä tukea ja myös heille, joiden koulunkäynti on helppoa ja jotka tarvitsevat ehkä lisähaasteita.

Minun Espoossani huolehdimme siitä, että lapset ja nuoret saavat vaikeissakin tilanteissa kasvaa turvallisessa ympäristössä. Apua perheille, lapsille ja nuorille on helppo löytää ja helppo saada, matalalla kynnyksellä, mutta liikaa holhoamatta. Nuorille suunnatut tukimekanismit ovat oikein kohdennettuja myös peruskoulun jälkeen, kun nuori alkaa asteittain ottaa yhä suurempaa vastuuta itsestään ja arjestaan.

Kaupungin terveys- sosiaali- ja hyvinvointipalvelut ovat ajan tasalla ja oikein resursoidut - apua saa jonottamattakaikkiin niihin tarpeisiin, mitkä kulloinkin ovat ajankohtaisia, on kyse sitten perheistä, yksin asuvista, lapsista, nuorista, aikuisista tai senioreista. Kaikki asukkaat saavat arvoisensa ja tarvitsemansa palvelut laadukkaasti ja ilman turhia viiveitä, koska varsinkin sosiaali- ja terveyspalveluissa avun oikea-aikaisuus on tärkeää ja myös taloudellisin tapa tuottaa palvelu.

Innovatiivinen ja yrittävä Espoo

Otaniemen kampus on maailmanluokan tiedeyhteisö, startup-kulttuurin kehto Suomessa, joka on myös tuhansien opiskelijoiden koti. Sieltä lähtee liikkeelle menestystarinoita ja uusia työuria. Samalla maailmalle lähtee tarinoita Espoosta.

Espoo tunnetaan muualta muuttaneista, töiden perässä Espooseen päätyneistä ihmisistä, jotka arvostavat asumisen väljyyttä, mutta Espoo on paljon muutakin.

Espoolaisuus on harvalle samanlainen identiteettikysymys kuin esimerkiksi stadilaisuus. Silti Espoon tulee kehittää omaa identiteettiään ja brändiään. Tämän eteen tehdään työtä, koska tiedetään, että se on tulevaisuuden kehittämisen kannalta äärettömän tärkeää. Haluamme nimittäin pysyä listauksessa korkealla, kun yritykset ja asukkaat miettivät päätöstä sijoittumisestaan pääkaupunkiseudulle.

Globalisaatio on aikamme megatrendi ja se on parissa kymmenessä vuodessa muuttanut Suomen ja Espoonkin kansainvälisemmäksi paikaksi. Espoo on pysynyt hyvin kehityksessä mukana ja tunnetaan yhtenä Suomen innovatiivisimmista ja yritysystävällisimmistä kaupungeista. Se on koko kaupungin kehityksen ja kestävän taloudenpidon kannalta yksi tärkeimmistä tekijöistä. Minun Espoossani yritysystävällisyys ja yrittäjämyönteisyys on yksi tärkeimmistä olemassaolon kulmakivistä, koska vain yritystoiminnalla ja työnteolla pystymme luomaan ja ylläpitämään hyvinvointia.

Työllisyystilanne Espoossa on maamme parhaiden joukossa. Työtä löytyy tekijöille ja tekijöitä löytyy. Työllisyys on talouskasvun, ihmisten hyvinvoinnin ja julkisen talouden kestävyyden keskeinen tekijä. Siksi työllisyyttä edistävä palvelukokonaisuus Espoossa onkin aito ja toimiva apu niin yrityksille kuin työttömille, nuorille ja kokeneemmille.

Tässä on minun Espooseeni kuuluvia tärkeitä rakennuspalikoita. Tällainen on tavallaan näiden minulle tärkeiden asioiden suhteen unelma-Espooni. Voisin toki lisätä listaan vaikka mitä muutakin, mutta näidenkin parissa meillä on vielä paljon tekemistä.