Eron jälkeinen vuoroasuminen yleistyy hiljalleen Suomessa. Nyt jo vajaa kolmasosa eroperheistä on valinnut “viikko-viikko -järjestelyn” lasten asumiseen. Tämä on oikeasti melkoinen määrä lapsia ja vanhempia, noin 100 000 perhettä.
Valitettavasti lainsäädäntö ei ole pysynyt tässä mukana. Toisen vanhemmista on edelleen oltava määritelty ns. lähivanhemmaksi, vaikka lapsi tai lapset viettäisivät yhtä paljon aikaa molempien luona. Tämä tuottaa usein melkoisia käytännön ongelmia toiselle, etenkin silloin, jos ei ole liikaa rahaa tai toinen tekee vaikkapa vuorotyötä.
Vuoroasuminen on tehty hankalaksi
Kerronpa omiin kokemuksiini perustuvan esimerkin, niin pääset paremmin jyvälle näistä käytännön hankaluuksista. Kun vuonna 2005 päätin erota silloisesta aviomiehestäni, oli kotonamme kolme alle kouluikäistä lasta. Vuoroviikkoasuminen ei silloin ollut vielä kovin yleistä, mutta tutustuttuani asiaan lähemmin, halusin kokeilla moista systeemiä uutena osana arkeamme.
Miettiessäni vuoroasumista arjen järjestämisen vaihtoehdoksi, ei mieleeni tullut, että mahdollisena etävanhempana joutuisin kohtaamaan niin monta kantoa kaskessa uuden arkisen elämäni varrella.
Toimin niihin aikoihin lentoemäntänä, jolloin se tarkoitti kolmen viikon sykleissä elämistä ja toiselta puolelta myös joustavuutta. Säännöllinen viikko-viikko- systeemi ei olisi toiminut epäsäännöllisen kolmivuorotyöni takia. Lähtökohtaisesti lapset kuitenkin olivat yhtä paljon luonamme.
Ensimmäinen järjettömyys, jonka kohtasin oli se, että minä pienemmällä palkalla etävanhempana (minä lopulta tein päätöksen erosta) jouduin maksamaan 800 euron kuukausittaisia elatusmaksuja, vaikka lapsemme olivat keskimäärin yhtä paljon molempien luona joka kuukausi.
Toinen asia, jonka kohtasin oli se, että tarvitsin yhtä ison kodin lapsilleni, kuin mikä heillä oli isänsä luona (hän jäi asumaan vanhaan asuntoomme). Koska minun luonani ei ollut yhtään lasta kirjoilla, Kela vaan nauroi asumistukihakemukselleni. Asuin heidän mukaansa liian isossa asunnossa ja lapsillahan oli jo koti. Sen pituinen se.
Isää pienemmästä palkastani siis maksoin elatusavut, ruoat lapsille, asunnon ja osan lasten harrastuksista ja mm.päivähoitomaksut. Monet itkut itkin, kun äitinä oloa kyseenalaistettiin etävanhemmuuden myötä. Ainoa todellinen syy siihen oli se, että minä lähdin yhteisestä kodistamme viereiseen kortteliin ja vuorotyön vuoksi minun katsottiin olevan vähemmän kykenevä olemaan lähivanhempi.
Rahat oli koko ajan tiukalla, eikä yhtään silloista tukimarkkaa tililleni tullut, koska minun katsottiin Kelan silmissä olevan yksin asuva aikuinen, ilman lapsia. Lapsia ei nähty missään Kelan tilastoissa osana elämääni.
Vuosia olen ajanut lähivanhempien sekä lasten hyvinvointia tämän asian suhteen. Monesti käy juuri niin, että toinen vanhempi elää taloudellisesti helpompaa elämää asumistukineen ja lapsilisineen. Minulle kaikki nämä termit olivat aina vain katkeransuloisia sanoja ja mietin, että onpa kyllä systeemi syvältä.
Tällainen järjestelmä ei missään tapauksessa palvele perheiden eikä lasten hyvinvointia. Minäkin elin velaksi, yksinkertaisesti rahani eivät riittäneet peruselämiseen, enkä äitinä suostunut Kelan vaatimuksista huolimatta muuttamaan yksiöön, koska se olisi merkinnyt sitä, että kasvavat lapseni eivät enää olisi luokseni tulleet.
Sama toistui, kuin perheeni kasvoi neljännellä lapsella vuonna 2013. Asuimme kolmen lapseni kanssa kolmiossa (teinitytöllä oli oma huone, minä, kaksi poikaa ja vauva jaoimme yhden makuuhuoneen). Nuorimmaiseni heräsi useamman kerran yössä ja näin alkoi jo häiritä alakoululaisten poikieni yöunia.
Jouduimme lopulta muuttamaan isompaan asuntoon ja taas tappelin Kelan kanssa asiasta. En saanut osakseni sympatiaa, en ymmärrystä vaan kylmää kyytiä: “Miksikös hyvä rouva asut vauvasi kanssa liian suuressa asunnossa. Ei tipu teetä, eikä sympatiaa. Ja taas oli sama raharumba edessä. Aika monta yötä meni miettiessä, että miten tästä selvitään. Tilanne ajoi minut ajoittain jaksamisen äärirajoille. Talouteni on ollut miinuksella jo vuosia ja olen elänyt lainarahalla pelkästään sen takia, että voin tarjota lapsilleni samat oltavat ja yhtä hyvän vanhemmuuden kuin toinen vanhempi.
Pitäisikö lakeja muuttaa, kun perinteinen perhekäsityskin on muuttunut?
Vuoroasumisen toista vanhempaa syrjivä asetelma on suuri epäkohta, joka olisi pitänyt korjata jo aikoja sitten. Meillä on hirveä kiire muuttaa henkilötunnukset ja liikennemerkit sukupuolineutraaleiksi ja keskustella sukupuolten lukumäärästä lainsäädännön suhteen, mutta samaan aikaan noin 100 000:a vuoroasumisperhettä kohdellaan edelleen kaltoin.
Nyt, kun yksi toisensa jälkeen aikuistuu ja menoni mm. elatusapujen suhteen ovat pienentyneet, helpottuu elämäni melkoisesti, mutta edelleen joudun asumaan liian suuressa asunnossa. Koska edelleen kaksi poikaani, toinen täysi ikäinen ja toinen 16 v., sekä ekaluokkalainen tyttö asuvat luonani edelleen vuoroviikoin, tai miten se nyt vuorotyöläisellä meneekään, mutta silti.
No nyt on laskun maksamisen aika. Kun täysverisestä eroperheen vanhemmuudesta joutuu vuosia maksamaan, on laskukin lopulta suuri. Nyt maksellaan, varmaan hautaan asti, mutta maksetaan silti, koska se on ollut sen arvoista, vanhemmuus. Lapset ovat meillä aikuisilla vain lainassa. Minä olen tästä laina-ajasta joutunut vuosien saatossa maksamaan aika suuren rahallisen korvauksen. Eihän sen näin pitäisi mennä?
Ei nimittäin ole kenenkään etu, että toinen vanhempi ajetaan taloudellisesti sekä henkisesti ahtaalle kivikautisen lainsäädännön takia, joka ei jousta, eikä mitenkään ota huomioon maailman ja perheiden kirjon muuttumista. Itse tulen ajamaan tulevaisuudessa muutosta tähän vanhempien asemaa epätasa-arvoistavaan lainsäädäntöön. Lakiuudistus olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tehdään se nyt, ettei minun kaltaisiani sivuutettuja vanhempia tule enää lisää.
Linkki uutiseen jonka seurauksena ajattelin avata itsellenikin kipeätä aihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti