Korona heiluttaa laivaa

Nyt vellova epävarmuus koronaviruksen aiheuttamasta kasvun loppumisesta ja jopa ajautumisesta taantumaan ei ole täysin perusteetonta. Koko talousjärjestelmämme on rakennettu loppumattoman kasvun ajatukselle, mikä rajallisella maapallolla on jo syntyessään ollut kuolemaan tuomittu ajatus. Nyt pelko virustartunnasta on ajanut ihmiset koteihinsa ja kulutus (kasvu) on pysähtynyt. Tilanne on pelottava ja todennäköisesti heiluttelee maailmaa, mihin olemme tottuneet, pahemman kerran. Megaluokan talouslaman uhka pelottaa varmaan enemmän kuin itse virustauti, eikä syyttä.

 

Kasvun talous

Teollisen ajan alkaessa ja myös ennen sitä lähdimme liikkeelle melko tyhjästä maailmasta. Koko maapallon väkiluku kasvoi vuosisatoja, itse asiassa vuosituhansia, hyvin maltillisesti ja pysyi pitkälti alle miljardissa aina 1800-luvun alkuun asti, ja sen jälkeen se onkin alkanut ennennäkemättömän ja yhä kiihtyvän kasvun, niin että 8 miljardin asukkaan raja saavutetaan nykyarvioiden mukaan vuonna 2023.

Saa sitten nähdä onko koronaviruksella tai muilla taudeilla tähän jotain sanottavaa, tuskinpa suurta, sen aika näyttää. Joka tapauksessa taudit ovat toimineen maapallon väestönkasvun ehdottomasti tehokkaimpana rajoittajana, siitäkin huolimatta, että olemme viime vuosisadalla kokeneet kaksi tavattoman tuhoisaa maailmansotaa, lukuisan määrän muita pitkäaikaisia sotia ja useita tuhoisia kansanmurhia.

Esiteollisen ajan maailma oli kuitenkin varsin tyhjä meistä ihmisistä ja tavaroistamme. Nyt se on aika täynnä ihmisiä ja tavaroitamme. Väkimäärä on 1800-luvun alusta pian 8-kertaistunut ja tavaramäärä… Niin, se taitaa olla vähän enemmänkin kuin kahdeksankertaistunut.

Kasvulle on länsimaisessa ajattelussa ollut perinteisesti koko ajan tilaa ja olemme vallanneet uusia alueita, jos vanhoilla on koettu ahtautta. Tämä ajatus muovannut ajatteluamme ja kulkenut perintönä myös edelleen nykyaikaan. Amerikan itärannikon väkimäärän lisääntyessä lähdettiin länteen uusille ”tyhjille” alueille. Eurooppalaiset tehostivat siirtomaapolitiikallaan raaka-aineiden hankintaa, tuotantoaan ja myös tuotettujen tavaroiden myyntiä. Maailman talous kasvoi jatkuvasti ja räjähdysmäinen kasvu alkoi itse asiassa toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisestä jälleenrakennuksesta.

Omalla tavallaan jopa USA:n tarjoama Marshall-apu oli vain hyvä investointi amerikkalaisten yritysten markkina-alueiden kasvattamiseksi. Sota ei ollut koskettanut Yhdysvaltoja muulla tavalla kuin, että sen talous oli lähtenyt ennennäkemättömään kasvuun 30-luvun lamavuosien jälkeen sotateollisuuden valtavan kysynnän vuoksi. Palkat juoksivat ja yhteiskunta rullasi. Sodan päätyttyä kannatti saada Eurooppa mahdollisimman nopeasti kuntoon, jotta kysyntä nousisi muuallakin kuin kotimarkkinoilla. Näin saatiin taas ”uusia alueita” vallattavaksi. Tämä johtikin 50- ja 60-lukujen aikana läntisen maailman ennennäkemättömän kasvun aikaan ja nosti elintasoa nopeasti kaikkialla.

Tyhjästä nyhjäistyä kasvua

Kasvu oli pitkään ns. geneeristä, eli se perustui aitoon kasvuun. Kymmenellä vehnäsäkillä sai ”kaksi hopearahaa” ja hopearahojen arvo oli niiden arvo hopeassa. Näin oli sovittu. Kun väkimäärä kasvoi, piti tuottaa kaksikymmentä säkkiä vehnää ja siitä sai tietysti sovitun mukaisen tuplakorvauksen. Kaikki tuotannon kasvu oli siinä mielessä vastikkeellista ja rahaakin käytettiin sen oman arvonsa mukaisesti.

Nykyään tilanne on toinen. Toki todellinen asioiden kehityskulku on monimutkaisempi kuin tässä esitän, mutta yksinkertaistettuna lopullinen suuri muutos tapahtui vuonna 1971, kun USA päätti siirtyä kultakannasta ns. FIAT-järjestelmään (lat. fiat = olkoon näin). Aiemmin jokaisen dollarin arvolla sai vastaavan määrän kultaa ja maailman suurin kultavarasto Kentuckyn Fort Knoxissa vartioi dollarin vastiketta eli kultaa. FIAT-järjestelmässä valtio sai itse päättää, kuinka paljon rahaa markkinoille painetaan ja mikä on rahan arvo.

Kultakannan lopettamiseen vaikutti Yhdysvaltain öljyntuotannon kääntyminen laskuun, minkä seurauksena tuontiöljy olisi siirtänyt vähitellen kaiken Yhdysvaltain kullan öljynviejämaihin. Lopettamalla kultakannan Yhdysvallat antoi öljystä vastineeksi ”tyhjästä nyhjäistyä” paperirahaa, ei fyysistä varallisuutta, ja säilytti näin taloudellisen valta-asemansa. Nyt maailma on täynnä tyhjästä nyhjäistyä rahaa. Eikä tässä vielä kaikki, jos tilaat heti, kuten TV-shopissa sanottaisiin. Kun rahan todellinen vastikkeellisuus heitettiin roskakoriin, ovat valtiot voineet painaa tarpeen mukaan omaa rahaa. Toki tähänkin on syntynyt oma kansainvälinen pankkijärjestelmä, joka suhteuttaa eri valuuttojen arvoja. Rahan ja etenkin osakkeiden arvo perustuu nykyään odotuksiin.

Korttitalo uhattuna

Esimerkiksi öljy- ja kaasuyhtiöiden markkina-arvoista keskimäärin yli 50 prosenttia perustuu yli 10 vuoden kuluttua tuloutuviin kassavirtoihin. Tämä kertoo paljonkin maailman rahamarkkinoiden luonteesta. Osakkeiden arvo perustuu tuotto-odotuksiin, ei todelliseen arvoon. Tästä seuraa, että erilaisten uhkatekijöiden realisoituminen voi muuttaa suurestikin tuotto-odotuksia, mikä puolestaan heijastuu osakkeiden arvoon. Jos taivaalle ilmaantuu tarpeeksi suuria pilviä, se johtaa nopeastikin epävarmuuteen osakemarkkinoilla ja edelleen osakkeiden arvon laskuun. Loogista, koska sijoittajat haluavat järjestään maksimoida tuottonsa.

Nyt koronavirus on heilauttanut maailmanjärjestystä ja pelottanut sijoittajat. Eikö kulutus jatkukaan enää entiseen malliin? Eikö maailmantalous jatkakaan loputonta kasvuaan? Korttitalosta uhkaa kaatua pari korttia, eikä kukaan halua olla niitä kaatamassa. Vielä pahemmaksi tilanteen tekee, että kaikesta maailmalla liikkuvasta rahasta 97 % on velkaa ja vain 3 % rahasta perustuu todelliseen aitoon kasvuun.

Rahoituslaitokset ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden ei voi antaa kaatua, muuten kaatuisi kaikki. Raha, mikä on pankkitililläsi, on siellä ja sillä saa sen mitä saa, koska näin on sovittu. Jos velkasopimusjärjestelmä romahtaisi, romahtaisi kaiken rahanumeerinen arvo. Koska koko järjestelmä perustuu kasvulle, kuin suuri pyramidihuijaus, on kasvun jatkuttava koko ajan. Olemme tavallaan pakkoavioliitossa kasvun kanssa, halusimme tai emme. Tämä tietysti johtaa siihen, että meillä ei yksinkertaisesti ole realistisia keinoja puuttua esimerkiksi ilmastonmuutoksen synnyttäviin tekijöihin, koska kasvun pitäisi pysähtyä tai jopa supistua. Tämä suurella todennäköisyydellä romahduttaisi talousjärjestelmämme Sorry folks!

Se, että minä ja kaverini ja heidän kaverinsa yhtäkkiä alkaisimme syödä vegeburgereita, myisimme automme ja alkaisimme kulkea junalla ja pyörällä, ei oikeasti maailmaa muuttaisi. On oikeastaan lähes naurettavaa ajatella niin, jopa siinäkin tapauksessa, että koko Suomen kansa tai Pohjoismaat, tai Eurooppa tekisi näin. Tokihan hiilidioksidipäästömme alenisivat, mutta samalla ajaisimme maailmantalouden hämmennykseen ja miltei romahduksen partaalle. Muu maailma todennäköisesti jatkaisi entiseen malliin ja Eurooppa ajautuisi ikuiseen taantumaan.

Vastaus liittyy koko arvomaailmamme muutokseen. Nyt ehdotettu ja osin myös toteutettu heinäsirkkojen syöminen, papuburgerit ja sähköautoilu ovat oikeastaan vain silmänlumetta ja todistelua itselle ja muille, että minäkin osallistun ilmastonmuutoksen torjuntaan ja olen siis hyvä ja moderni ihminen. Tämä palvelee ennen kaikkea omaa egoa ja toimii oman elämäntyylin mainoslauseena.

Yleensäkin onnellisuuden jahtaaminen kulutuksen kautta on johtanut siihen, että läntinen yhteiskunta on muuttunut äärimmäisen kilpailuhenkiseksi. Kilpailemme muiden kanssa ja tavallaan myös itsemme; koko ajan pitää jonkin olla paremmin, isompi TV, parempi auto, mikään ei riitä. Itsekeskeisyyden vuoksi olemme paljolti kadottaneet yhteisöllisyyden. Vain minä merkitsee ja hukumme yksilöllisyyden mereen. 

Nykyään joudumme tappelemaan äärettömän vähäisestä luonnonvarasta, menestyksestä ja vallasta. Koulutamme itseämme saavuttaaksemme paremman aseman ja tienataksemme enemmän. Koronakriisin yhteydessä poikkeus on alkanut vahvistaa sääntöä. Yhtäkkiä ns.matalapalkka-alat ovatkin niitä tärkeimpiä. Monesti näillä aloilla työskentelevien pontimena olekaan raha vaan työtä tehdään usein sydämestä. Kyse on tietenkin hoitohenkilökunnasta, siivoojista, roskakuskeista, päiväkodin henkilökunta, you name it. 

Kansallisesta ja henkilökohtaisesta kilpailukyvystä on tullut uuden vuosituhannen mantra. Jo pieniin lapsiin aletaan iskoistaa ajatusta, että maailma on eloonjäämistaistelu, jossa eniten leluja saanut on voittaja. Bisnesoppaiden ja yritysvalmentajien huonosti piilotettu sanoma on, että olemme mukana kilpailussa, jossa emme kuitenkaan koskaan tule saamaan tarpeeksi rahaa, arvostusta, voittoja, kauneutta ja seksiä. Silti koko järjestelmää kannatteleva ajatus on, että juuri minun pitäisi saada enemmän namuja kuin muiden. 

Tälläinen kilpailuasetelma ei kuitenkaan sovi kaikkeen ja lopulta kaadumme omaan nokkeluuteemme. Koko ajan puhutaan työn tuottavuudesta ja syyllistetään ammattitaitoisia ihmisiä siitä, että he tulevat kansantaloudelle liian kalliiksi. Ihmisiä arvioidaan ja pisteytetään ja toisaalta olemme koneiston rattaissa puuttuneet henkilötunnukseksi, sarjaksi numeroita ja ihminen numeroiden takana on kadonnut jonnekin; inhimillisyys katoaa numerosarjan mukana. Kaikkea ei kertakaikkiaan voi kilpailuttaa. Meillä tuntuu olevan vallalla ajatus, että jopa valtion jäänmurtamisen pitäisi olla kannattavaa. Tästä on logiikka kaukana. 

Arvokasta kulutusta

Ei kulutusta tarvitse lopettaa, mutta kannattaa miettiä olenko minä se mitä ostan ja puen päälleni. Ei kannata piilottaa minuutta ostetun kuorrutuksen alle. Luultavasti kaikkien meidän sisältämme löytyy lähimmäisiään tärkeänä pitävä ja rakastava ihminen.

Jos kulutukseen liittyvä yleinen arvopohja murrettaisiin ja palattaisiin lähemmäs aitoon lähimmäisenrakkauteen ja välittämiseen, niin samalla palaisimme todennäköisesti ihmisenä olemisen ja elämisen ydinolemusta. Tämä todennäköisesti tosin kaataisi nykyisen taloudellisperustaisten arvojen maailman korttitalosta muutaman kortin sieltä täältä ja niin mukavalta ja turvalliselta tuntunut korttitalo alkaisi huojua pahemman kerran, voisi jopa kaatua. Luulen, että monikaan meistä ei haluaisi romahtaa talon mukana ja alkaa uudestaan rakentaa maailmaa raunioista käsin.

Nyt kannattaa pitää maltti mielessä, järki päässä ja olla tappelematta vessapaperista 😉. Kukaan meistä ei halua alkaa keikuttaa laivaa, joka on hörppinyt jo vettä. Huominen tulee yhtä varmasti kuin eilenkin. Tuntuu hassulta ylempänä kirjoittamani jälkeen sanoa, että koittakaa nyt myös ainakin vähän kuluttaa. Haluamme kuitenkin varmaan, että lähikauppamme, tuttu ostarimme ja Kampaamo Lissu ovat auki vielä kesäkuussakin.

Pienyrittäjyys on maamme selkäranka ja kenties tärkein arkista elämäämme myös virkistyttävä asia. Naapurin R-kioskia tai ostarin pullantuoksuista pikkukuppilaa ei välttämättä aina huomaa, mutta silloin huomaa ainakin, kun sitä ei enää ole. Kannetaan yhdessä vastuu myös yrittäjien olemassaolosta ja mahdollisuudesta olla jatkossakin värittämässä arkeamme.

Korona pyörittää arvorulettia

Koronavirus ravistelee rajusti sekä totuttua yhteiskunnan arkista aherrusta ja järjestystä, että nähtävästi myös talousjärjestelmäämme. Kuluttajien, eli tavallisten ihmisten, huomio on nyt kiinnittynyt aivan muihin asioihin kuin uusien luksushyödykkeiden ja palvelujen (elektroniikka, harrastusvälineet, ravintolapalvelut, matkustelu jne.) ostamiseen. Nyt kulutuksen ja ostamisen pääpaino on viime päivinä kohdistunut ruokaan ja perushyödykkeisiin, äärimmäisenä esimerkkinä taistelu vessapaperista. Tämä puolestaan heijastuu välittömästi koko talousjärjestelmään, kun talouden kasvu pysähtyy ja näyttää jopa vakavan taantumisen merkkejä.

Mikä on tärkeää?

Köyhyys, nälänhätä, trooppiset hirmumyrskyt sekä rikollisuus ja muut tämän tyyppiset asiat eivät kosketa suurinta osaa meistä, joten ne eivät juurikaan tunnu edes kiinnostavilta muuten kuin uutisotsikoissa, jolloin päivittelemme maailman menoa. Se, mikä minua kiinnostaa, on tosi-tv -sarjan tapahtumat, julkkisjuorut, uusi 65-tuumainen tv, uusi auto, sisustusvinkit, matka koskemattomille saarille, kulttuuriset elämykset ja rokkikonsertit tai se, että laukussani tai housujeni takapuolessa on jonkun kuuluisan muotityypin nimi. Tärkeitä juttuja, mutta toisaalta auttavat arvostuksen saamisessa ja kertomaan muille, kuinka toteutan itseäni.

Oman itsensä brändääminen arvostuksen saamiseksi ja itsensä toteuttamiseksi on kaikkein tärkeintä, koska elämme sellaisessa maailmassa, missä naapurini ja arvostetut henkilötkin sitä tekevät. Meistä on tullut jonkun tietyn idean ja elämäntavan orjia. Suurin uhka useimmille on ollut pitkän aikaa tulla dissatuksi väärän asuvalinnan tai vääränlaisten mielipiteiden vuoksi. Olemme luoneet sellaisia luksusongelmia, mitkä ovat ajaneet ihmisiä jopa itsemurhiin tai mielenterveyseläkkeelle. Näin on niin kauan, kunnes lopulta ei olekaan.

Koska elämme omassa turvallisuudessamme, missä kaikki lopultakin tärkeimmät asiat ovat tulleet meille niin automaattisiksi, ettemme kiinnitä niihin juuri mitään huomiota. Mitkä asiat ovat aivan aikuisten oikeasti tärkeitä? Koska soitit viimeksi äidillesi tai lapsellesi? Oletko muuten sanonut veljellesi tai siskollesi, että rakastat häntä ja saanut tilit niin tasan, että välillänne ei ole kaunaa? Vaikka joku läheinen kupsahtaisi huomenna, niin olet sanonut ja tehnyt kaiken mitä halusit? Väittäisin, että monikaan meistä ei ole tässä tilanteessa, koska on niin kiire tehdä kaikkea muuta. En taida itsekään kokonaan selvitä tästä kuivin jaloin, jos aivan rehellinen olen.

Miian arvoruljanssi

Kun aikoinaan 15 vuotta sitten hyppäsin tutusta ja turvallisesta avioelämästä täysin tuntemattomaan ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään asioita, joita juuri minä itse haluan, alkoi matkani samalla myös itseeni. Erosin, siinä oli ensimmäinen askel. Toinen askel oli oman turvallisen urapolun uudelleenmäärittely, opetustöiden lopettaminen ja lentoemännäksi hakeminen. Ensimmäisen kolauksen uudessa kompassisuunnassa koin jo vuonna 2006, työskenneltyäni noin vuoden, kun lentoemännän työt loppuivat ja yhtiö meni konkurssiin; itse asiassa kaksi, ensimmäinen missä olin töissä ja toinen, johon olin menossa.

Nuorena ja nättinä pääsin kuitenkin äkkiä uudestaan lentoon ja sieltä sitten ponnistinkin tavoitteeksi asettaman unelmani täyttymykseen, Finnairin sinivalkoisille siiville. Elin unelmaani jonkin aikaa, mutta maaliskuussa 2009 yhtiö irtisanoi kaikki määräaikaiset työntekijät, minut mukaan lukien. Tämä oli melkoinen shokki, äärimmäinen shokki. Jotta elämässä ei pääsisi liian helpolla, niin minulle erittäin rakas ja läheinen, mummoni oli kuollut vain vähän aikaa aiemmin.

Alle kaksi kuukautta uutta ja ihmeellistä työttömyyttä ihmeteltyäni löysinkin yhtäkkiä itseni Töölöstä vakavasti loukkaantuneena. Kaaduin rullaluistimilla ja mursin selkäni erittäin pahasti. Ensimmäisen viikon vielä itkin menettämääni unelmatyötä, kunnes itse tajusin: ”Hei Miia, minä ehkä kävelen vielä joskus. Työ on työ ja terveys on terveys.” En halvaantunut, vaikka läheltä liippasi.

Tämän jälkeen koin muutamia keskenmenoja ja meille kerrottiin, että sorry, näyttää kovin siltä, että uuden lapsen saaminen ei nyt taida enää olla ohjelmassa. Tässä hötäkässä minulta kuoli loputkin isovanhemmat. Löysin itseni tekemästä taas työtä, jota itse asiassa inhosin. Lentotöitä ei ollut ja peruutin takaisin arkeen, jota olin inhonnut. Hypin melkein kattoon, kun pääsin sitten taas jossain kohtaa taas lentoyhtiöön, mutta kurssille asti en ihan päässyt, Konkurssi yllätti taas. Lentoalalla on aina välillä vähän turbulenssia. Ei, kun opettajaksi taas.

Välillä työ opettajana tuntui pitävän minua taas pinnalla ja hengissä ja esti vaipumasta kokonaan masennuksen synkkiin vesiin. Nähtyäni työni hyvät jäljet kansankynttilänä ja oppilaiden, jotka olivat kuin omia lapsiani, oppimisen ilon ja innokkuuden, nousi mielialani monta pykälää. Hei, täähän onkin kivaa.

Jotta elämä ei menisi liian hyvin, kohtasin seuraavaksi läheisen itsemurhan. Tämän jälkivaikutuksia käsittelen vielä tänäkin päivänä. Sen jälkeen hajosivat lasten päät, joita yritin sitten viimeisillä voimilla pitää kasassa. Koimme perheenä todella rankkoja aikoja ja en soisi moista helvettiä yhdellekään vanhemmalle. Mutta paremmat ajat taas palasivat uudelleen, kuten niillä on tapana ja pääsin takaisin lentohommiin. Tuntui, että elämä menee liiankin hyvin, mutta ähäkutti, pari ylläriä oli vielä nurkan takana ja koin elämäni rankimmat ajat viime syksynä.

Kaikki tämä jatkuva mankeli on muokannut minua. Arvomaailmani on heittänyt häränpyllyä niin, etten enää osaa arvostaa materiaalista hyvää muiden, elämässä aidosti tärkeiden asioiden edelle. Enkä näe rahassa mitään arvoa, se on välttämätön paha. Olen kasvattanut neljä lasta käytännössä yksin, taistellut ja todistellut äitiyttäni milloin missäkin. Senkin olen huomannut, että katkeruus muuttaa ihmisiä, niitäkin, jotka joskus ovat olleet elämäni lähimpiä ja tärkeimpiä. Olen maksanut äitiydestäni ns. etävanhempana erittäin kovan hinnan niin rahallisesti kuin henkisesti. Olen kynsin hampain taistellut saadakseni samat vanhemmuuden oikeudet kuin toisella vanhemmalla on. Olen yrittänyt tarjota lapsille rakkautta, rajoja, aikaa, ymmärrystä ja kokemuksia. Minulla ei ole heille ole ollut  aina tarjota merkkivaatteita taikka monia harrastuksia, aina olemme yhdessä joutuneet miettimään, kuinka pärjäämme, kuinka tietyt hankinnat vaikuttavat arkeemme.

Viime syksynä, kun pääni oli hajota jatkuvista vastoinkäymisistä ja esteistä, viisas tyttöni sanoi, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että olen olemassa. Eivät he tarvitse omia huoneita tai sitä eikä tätä, kunhan minä olen heidän elämässään. Olen joutunut kulkemaan oman polkuni, mutta se on myös kasvattanut minua ihmisenä. Olen joutunut pakosta ajattelemaan asioita eri tavalla, kohdannut oman elämäni koronaviruksia jo moneen kertaan.

Tällä kertaa, koronan ravistellessa maailmaa ja pakottaessa vähitellen ihmiset pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä, minä en ole se, joka putoaa korkealta ja kovaa. Minulla ei juuri ole menetettävää. Tai onpas sittenkin; lapseni, joiden arvoa ei voida mitata rahassa. Itse asiassa olen jopa hieman tyytyväinen, että ihmiset tipahtelevat kuplistaan maanpinnalle avaten silmät kauniille luonnolle, yhteiselle ajalle ja elämän ihmeellisyydelle. Maailma on äärettömän kaunis ja elämä on ihanaa, ilman sitä materiaa ja nice-to-have -tavarapaljoutta. Loppupeleissä tärkeimmät asiat löytyvät muualta kuin kaupan hyllyltä tai autotallista.

 

Kriisi ja arvomuutokset

Tarpeeksi pitkällä aikavälillä kaikkien ihmisten hengissäpysymisprosentti nykytiedon mukaan putoaa nollaan. Erilaiset uhkatilanteet tuovat tämän todennäköisyyspelin lähemmäs arkipäiväämme. Ajatus oman tai läheistemme elämän rajallisuudesta muuttaa usein ajattelutapaamme, jopa arvojamme. Nyt koronaepidemia on nostanut tämän normielämässä kaukaisen ajatuksen enemmän pinnalle.

Ihmiset, jotka ovat kokeneet koko elämän pysäyttävän tragedian (oma sairastuminen, onnettomuus, lapsen sairastuminen tai onnettomuus, läheisen kuolemantapaus jne.), ovat usein muuttaneet asennoitumistaan elämän marssijärjestykseen ja asioiden tärkeysjärjestykseen. Nyt koronavirus ja pelkkä oman tai läheisen sairastumisen uhka on nostanut monen kohdalla pinnalle ajatuksen kaiken rajallisuudesta. Olemme eläneet todella pitkään niin turvallisissa oloissa, että olemassaolomme ei oikeastaan millään tavalla ole suuressa mittakaavassa olleet uhattuna (fysiologiset perustarpeet, turvallisuuden tarve sekä sosiaalisuuden ja yhdessäolon tarpeet). Elämämme on nykyään täyttänyt erilaiset yksilöllisyyden tarpeet, kuten arvostuksen tarve ja oman itsensä toteuttamisen tarve – olen sitä mitä teen ja omistan.

Philip Maslow, yksi sosiaalipsykologian johtavista ajattelijoista, laati aikoinaan ihmislajin olemassaololle tärkeitä asioita kuvaavan tarvehierarkian. Hän totesi, että ihmisen olemassaololle tärkeintä on aina ja poikkeuksetta syöminen ja juominen. Kivikaudella miehet lähtivät ”mammuttijahtiin” ja uhmasivat omaa henkeään, kun perheille piti saada murua rinnan alle. Oma turvallisuus piti asettaa syrjään, jotta pysytään hengissä. Kun työkalut ja aseet kehittyivät, pyrittiin löytämään vähemmän riskaabeleita tapoja metsästää ja keksittiin alkaa pitää karjaa. Vaikka mammutinliha olisi ollut kuinka hyvää tahansa, turvallisuustekijät asetettiin seuraavaksi etusijalle. Sitä paitsi perheen menestymisen ja hengissä pysymisen edellytykset paranivat oleellisesti, kun ukko pysyi hengissä.

Porukalla turvallisuutta saatiin vielä lisää. Kannatti siis keräytyä yhteen ja alkaa iltanuotiolla tarinoita MEISTÄ. Me olemme niitä, jotka viljelevät ja metsästävät. Parantuneen työturvallisuuden myötä jäi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia istua iltaa yhdessä ja toteuttaa yhteisöllisyyttä. Tästä tosin tuli tärkeää vasta, kun huomattiin, että olemme saavuttaneet tilanteen, missä on ruokaa ja turvaa on tarpeeksi, eikä naapuri aio kalauttaa minua hengiltä saadakseen oman vatsansa täyteen. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan sosiaalinen eläin ja aivan kuten simpanssi- tai leijonalaumat, mekin viihdymme paremmin yhdessä kuin yksin.

Kolme perustarvetta on näin täytetty. Jäljelle jäävät kaksi ylemmän tason ns. luksustarvetta: tarve arvostukselle (sosiaalisissa porukoissa on kiva olla tärkeä tyyppi) sekä itsensä toteuttamisen tarve (elämäni on merkityksellistä ja olen mitä teen/omistan ja kerron siis tarinan itsestäni itselleni). Nämä ylemmät tarpeet ovat jo pitkään täyttäneet elämämme, ja osin myös tämä on johtanut kulutushysteriaan.

Jokainen meistä länsimaalaisista, joiden ei ruokaa ja turvallisuutta juurikaan tarvitse miettiä, on periaatteessa jonkun elämäntyylin sivutuote tai orja. Sanomme itsellemme ja muille, että meillä on vapaus valita. Toteutamme vapaasti itseämme ja tällä tavalla myös täytämme arvostuksen tarvetta. Tosi asia on, että vasta, kun olemme ”menettäneet kaiken” tai käyneet lähellä sitä, olemme vapaita tekemään juuri sitä, mitä lopulta syvällä sisällämme itse haluamme. Silloin ei tarvitse enää vertailla itseään naapureihin. Olen itsekin käynyt tämän ruljanssin läpi, kuten yllä totesin.

Nyt, näin yhteiskuntaa ja maailmaa ravistelevan kriisin alkumetreillä, toivon, että kaikki pysähtyisivät hetkeksi miettimään omaa elämäänsä. Mistä se arkeni on koostunut ja millaisia valintoja päivittäin teen? Elänkö arvoni todeksi? Voinko huomenna tai kymmenen vuoden päästä kiitellä itseäni hyvin eletystä päivästä tai kokonaisesta elämästä?

P.S. Tulen muuten jatkamaan tätä arvojen pohdintaa ja arvomaailman rakentumisen analyysiä jatkossakin. Tähän on pakko lopettaa tällä erää, ettei lukijalle tule uni silmään. Koittakaa selvitä elämästä hengissä mahdollisimman pitkään 😊

P.P.S. Jos sinua kiinnostaa vähän vakavamielisempi pohdiskelu koronakriisin mahdollisista vaikutuksista arkisen elämän muutokseen ja miksi näin saattaa käydä, lue tämän kirjoituksen sisarkirjoitus, jonka tässä postailen varmaan jo huomenna. Otsikko on jo keksitty, päässä surisee, sormet laulavat näppiksellä ja huomenna… ”Korona heiluttaa laivaa”.