Korona pyörittää arvorulettia

Koronavirus ravistelee rajusti sekä totuttua yhteiskunnan arkista aherrusta ja järjestystä, että nähtävästi myös talousjärjestelmäämme. Kuluttajien, eli tavallisten ihmisten, huomio on nyt kiinnittynyt aivan muihin asioihin kuin uusien luksushyödykkeiden ja palvelujen (elektroniikka, harrastusvälineet, ravintolapalvelut, matkustelu jne.) ostamiseen. Nyt kulutuksen ja ostamisen pääpaino on viime päivinä kohdistunut ruokaan ja perushyödykkeisiin, äärimmäisenä esimerkkinä taistelu vessapaperista. Tämä puolestaan heijastuu välittömästi koko talousjärjestelmään, kun talouden kasvu pysähtyy ja näyttää jopa vakavan taantumisen merkkejä.

Mikä on tärkeää?

Köyhyys, nälänhätä, trooppiset hirmumyrskyt sekä rikollisuus ja muut tämän tyyppiset asiat eivät kosketa suurinta osaa meistä, joten ne eivät juurikaan tunnu edes kiinnostavilta muuten kuin uutisotsikoissa, jolloin päivittelemme maailman menoa. Se, mikä minua kiinnostaa, on tosi-tv -sarjan tapahtumat, julkkisjuorut, uusi 65-tuumainen tv, uusi auto, sisustusvinkit, matka koskemattomille saarille, kulttuuriset elämykset ja rokkikonsertit tai se, että laukussani tai housujeni takapuolessa on jonkun kuuluisan muotityypin nimi. Tärkeitä juttuja, mutta toisaalta auttavat arvostuksen saamisessa ja kertomaan muille, kuinka toteutan itseäni.

Oman itsensä brändääminen arvostuksen saamiseksi ja itsensä toteuttamiseksi on kaikkein tärkeintä, koska elämme sellaisessa maailmassa, missä naapurini ja arvostetut henkilötkin sitä tekevät. Meistä on tullut jonkun tietyn idean ja elämäntavan orjia. Suurin uhka useimmille on ollut pitkän aikaa tulla dissatuksi väärän asuvalinnan tai vääränlaisten mielipiteiden vuoksi. Olemme luoneet sellaisia luksusongelmia, mitkä ovat ajaneet ihmisiä jopa itsemurhiin tai mielenterveyseläkkeelle. Näin on niin kauan, kunnes lopulta ei olekaan.

Koska elämme omassa turvallisuudessamme, missä kaikki lopultakin tärkeimmät asiat ovat tulleet meille niin automaattisiksi, ettemme kiinnitä niihin juuri mitään huomiota. Mitkä asiat ovat aivan aikuisten oikeasti tärkeitä? Koska soitit viimeksi äidillesi tai lapsellesi? Oletko muuten sanonut veljellesi tai siskollesi, että rakastat häntä ja saanut tilit niin tasan, että välillänne ei ole kaunaa? Vaikka joku läheinen kupsahtaisi huomenna, niin olet sanonut ja tehnyt kaiken mitä halusit? Väittäisin, että monikaan meistä ei ole tässä tilanteessa, koska on niin kiire tehdä kaikkea muuta. En taida itsekään kokonaan selvitä tästä kuivin jaloin, jos aivan rehellinen olen.

Miian arvoruljanssi

Kun aikoinaan 15 vuotta sitten hyppäsin tutusta ja turvallisesta avioelämästä täysin tuntemattomaan ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään asioita, joita juuri minä itse haluan, alkoi matkani samalla myös itseeni. Erosin, siinä oli ensimmäinen askel. Toinen askel oli oman turvallisen urapolun uudelleenmäärittely, opetustöiden lopettaminen ja lentoemännäksi hakeminen. Ensimmäisen kolauksen uudessa kompassisuunnassa koin jo vuonna 2006, työskenneltyäni noin vuoden, kun lentoemännän työt loppuivat ja yhtiö meni konkurssiin; itse asiassa kaksi, ensimmäinen missä olin töissä ja toinen, johon olin menossa.

Nuorena ja nättinä pääsin kuitenkin äkkiä uudestaan lentoon ja sieltä sitten ponnistinkin tavoitteeksi asettaman unelmani täyttymykseen, Finnairin sinivalkoisille siiville. Elin unelmaani jonkin aikaa, mutta maaliskuussa 2009 yhtiö irtisanoi kaikki määräaikaiset työntekijät, minut mukaan lukien. Tämä oli melkoinen shokki, äärimmäinen shokki. Jotta elämässä ei pääsisi liian helpolla, niin minulle erittäin rakas ja läheinen, mummoni oli kuollut vain vähän aikaa aiemmin.

Alle kaksi kuukautta uutta ja ihmeellistä työttömyyttä ihmeteltyäni löysinkin yhtäkkiä itseni Töölöstä vakavasti loukkaantuneena. Kaaduin rullaluistimilla ja mursin selkäni erittäin pahasti. Ensimmäisen viikon vielä itkin menettämääni unelmatyötä, kunnes itse tajusin: ”Hei Miia, minä ehkä kävelen vielä joskus. Työ on työ ja terveys on terveys.” En halvaantunut, vaikka läheltä liippasi.

Tämän jälkeen koin muutamia keskenmenoja ja meille kerrottiin, että sorry, näyttää kovin siltä, että uuden lapsen saaminen ei nyt taida enää olla ohjelmassa. Tässä hötäkässä minulta kuoli loputkin isovanhemmat. Löysin itseni tekemästä taas työtä, jota itse asiassa inhosin. Lentotöitä ei ollut ja peruutin takaisin arkeen, jota olin inhonnut. Hypin melkein kattoon, kun pääsin sitten taas jossain kohtaa taas lentoyhtiöön, mutta kurssille asti en ihan päässyt, Konkurssi yllätti taas. Lentoalalla on aina välillä vähän turbulenssia. Ei, kun opettajaksi taas.

Välillä työ opettajana tuntui pitävän minua taas pinnalla ja hengissä ja esti vaipumasta kokonaan masennuksen synkkiin vesiin. Nähtyäni työni hyvät jäljet kansankynttilänä ja oppilaiden, jotka olivat kuin omia lapsiani, oppimisen ilon ja innokkuuden, nousi mielialani monta pykälää. Hei, täähän onkin kivaa.

Jotta elämä ei menisi liian hyvin, kohtasin seuraavaksi läheisen itsemurhan. Tämän jälkivaikutuksia käsittelen vielä tänäkin päivänä. Sen jälkeen hajosivat lasten päät, joita yritin sitten viimeisillä voimilla pitää kasassa. Koimme perheenä todella rankkoja aikoja ja en soisi moista helvettiä yhdellekään vanhemmalle. Mutta paremmat ajat taas palasivat uudelleen, kuten niillä on tapana ja pääsin takaisin lentohommiin. Tuntui, että elämä menee liiankin hyvin, mutta ähäkutti, pari ylläriä oli vielä nurkan takana ja koin elämäni rankimmat ajat viime syksynä.

Kaikki tämä jatkuva mankeli on muokannut minua. Arvomaailmani on heittänyt häränpyllyä niin, etten enää osaa arvostaa materiaalista hyvää muiden, elämässä aidosti tärkeiden asioiden edelle. Enkä näe rahassa mitään arvoa, se on välttämätön paha. Olen kasvattanut neljä lasta käytännössä yksin, taistellut ja todistellut äitiyttäni milloin missäkin. Senkin olen huomannut, että katkeruus muuttaa ihmisiä, niitäkin, jotka joskus ovat olleet elämäni lähimpiä ja tärkeimpiä. Olen maksanut äitiydestäni ns. etävanhempana erittäin kovan hinnan niin rahallisesti kuin henkisesti. Olen kynsin hampain taistellut saadakseni samat vanhemmuuden oikeudet kuin toisella vanhemmalla on. Olen yrittänyt tarjota lapsille rakkautta, rajoja, aikaa, ymmärrystä ja kokemuksia. Minulla ei ole heille ole ollut  aina tarjota merkkivaatteita taikka monia harrastuksia, aina olemme yhdessä joutuneet miettimään, kuinka pärjäämme, kuinka tietyt hankinnat vaikuttavat arkeemme.

Viime syksynä, kun pääni oli hajota jatkuvista vastoinkäymisistä ja esteistä, viisas tyttöni sanoi, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että olen olemassa. Eivät he tarvitse omia huoneita tai sitä eikä tätä, kunhan minä olen heidän elämässään. Olen joutunut kulkemaan oman polkuni, mutta se on myös kasvattanut minua ihmisenä. Olen joutunut pakosta ajattelemaan asioita eri tavalla, kohdannut oman elämäni koronaviruksia jo moneen kertaan.

Tällä kertaa, koronan ravistellessa maailmaa ja pakottaessa vähitellen ihmiset pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä, minä en ole se, joka putoaa korkealta ja kovaa. Minulla ei juuri ole menetettävää. Tai onpas sittenkin; lapseni, joiden arvoa ei voida mitata rahassa. Itse asiassa olen jopa hieman tyytyväinen, että ihmiset tipahtelevat kuplistaan maanpinnalle avaten silmät kauniille luonnolle, yhteiselle ajalle ja elämän ihmeellisyydelle. Maailma on äärettömän kaunis ja elämä on ihanaa, ilman sitä materiaa ja nice-to-have -tavarapaljoutta. Loppupeleissä tärkeimmät asiat löytyvät muualta kuin kaupan hyllyltä tai autotallista.

 

Kriisi ja arvomuutokset

Tarpeeksi pitkällä aikavälillä kaikkien ihmisten hengissäpysymisprosentti nykytiedon mukaan putoaa nollaan. Erilaiset uhkatilanteet tuovat tämän todennäköisyyspelin lähemmäs arkipäiväämme. Ajatus oman tai läheistemme elämän rajallisuudesta muuttaa usein ajattelutapaamme, jopa arvojamme. Nyt koronaepidemia on nostanut tämän normielämässä kaukaisen ajatuksen enemmän pinnalle.

Ihmiset, jotka ovat kokeneet koko elämän pysäyttävän tragedian (oma sairastuminen, onnettomuus, lapsen sairastuminen tai onnettomuus, läheisen kuolemantapaus jne.), ovat usein muuttaneet asennoitumistaan elämän marssijärjestykseen ja asioiden tärkeysjärjestykseen. Nyt koronavirus ja pelkkä oman tai läheisen sairastumisen uhka on nostanut monen kohdalla pinnalle ajatuksen kaiken rajallisuudesta. Olemme eläneet todella pitkään niin turvallisissa oloissa, että olemassaolomme ei oikeastaan millään tavalla ole suuressa mittakaavassa olleet uhattuna (fysiologiset perustarpeet, turvallisuuden tarve sekä sosiaalisuuden ja yhdessäolon tarpeet). Elämämme on nykyään täyttänyt erilaiset yksilöllisyyden tarpeet, kuten arvostuksen tarve ja oman itsensä toteuttamisen tarve – olen sitä mitä teen ja omistan.

Philip Maslow, yksi sosiaalipsykologian johtavista ajattelijoista, laati aikoinaan ihmislajin olemassaololle tärkeitä asioita kuvaavan tarvehierarkian. Hän totesi, että ihmisen olemassaololle tärkeintä on aina ja poikkeuksetta syöminen ja juominen. Kivikaudella miehet lähtivät ”mammuttijahtiin” ja uhmasivat omaa henkeään, kun perheille piti saada murua rinnan alle. Oma turvallisuus piti asettaa syrjään, jotta pysytään hengissä. Kun työkalut ja aseet kehittyivät, pyrittiin löytämään vähemmän riskaabeleita tapoja metsästää ja keksittiin alkaa pitää karjaa. Vaikka mammutinliha olisi ollut kuinka hyvää tahansa, turvallisuustekijät asetettiin seuraavaksi etusijalle. Sitä paitsi perheen menestymisen ja hengissä pysymisen edellytykset paranivat oleellisesti, kun ukko pysyi hengissä.

Porukalla turvallisuutta saatiin vielä lisää. Kannatti siis keräytyä yhteen ja alkaa iltanuotiolla tarinoita MEISTÄ. Me olemme niitä, jotka viljelevät ja metsästävät. Parantuneen työturvallisuuden myötä jäi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia istua iltaa yhdessä ja toteuttaa yhteisöllisyyttä. Tästä tosin tuli tärkeää vasta, kun huomattiin, että olemme saavuttaneet tilanteen, missä on ruokaa ja turvaa on tarpeeksi, eikä naapuri aio kalauttaa minua hengiltä saadakseen oman vatsansa täyteen. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan sosiaalinen eläin ja aivan kuten simpanssi- tai leijonalaumat, mekin viihdymme paremmin yhdessä kuin yksin.

Kolme perustarvetta on näin täytetty. Jäljelle jäävät kaksi ylemmän tason ns. luksustarvetta: tarve arvostukselle (sosiaalisissa porukoissa on kiva olla tärkeä tyyppi) sekä itsensä toteuttamisen tarve (elämäni on merkityksellistä ja olen mitä teen/omistan ja kerron siis tarinan itsestäni itselleni). Nämä ylemmät tarpeet ovat jo pitkään täyttäneet elämämme, ja osin myös tämä on johtanut kulutushysteriaan.

Jokainen meistä länsimaalaisista, joiden ei ruokaa ja turvallisuutta juurikaan tarvitse miettiä, on periaatteessa jonkun elämäntyylin sivutuote tai orja. Sanomme itsellemme ja muille, että meillä on vapaus valita. Toteutamme vapaasti itseämme ja tällä tavalla myös täytämme arvostuksen tarvetta. Tosi asia on, että vasta, kun olemme ”menettäneet kaiken” tai käyneet lähellä sitä, olemme vapaita tekemään juuri sitä, mitä lopulta syvällä sisällämme itse haluamme. Silloin ei tarvitse enää vertailla itseään naapureihin. Olen itsekin käynyt tämän ruljanssin läpi, kuten yllä totesin.

Nyt, näin yhteiskuntaa ja maailmaa ravistelevan kriisin alkumetreillä, toivon, että kaikki pysähtyisivät hetkeksi miettimään omaa elämäänsä. Mistä se arkeni on koostunut ja millaisia valintoja päivittäin teen? Elänkö arvoni todeksi? Voinko huomenna tai kymmenen vuoden päästä kiitellä itseäni hyvin eletystä päivästä tai kokonaisesta elämästä?

P.S. Tulen muuten jatkamaan tätä arvojen pohdintaa ja arvomaailman rakentumisen analyysiä jatkossakin. Tähän on pakko lopettaa tällä erää, ettei lukijalle tule uni silmään. Koittakaa selvitä elämästä hengissä mahdollisimman pitkään 😊

P.P.S. Jos sinua kiinnostaa vähän vakavamielisempi pohdiskelu koronakriisin mahdollisista vaikutuksista arkisen elämän muutokseen ja miksi näin saattaa käydä, lue tämän kirjoituksen sisarkirjoitus, jonka tässä postailen varmaan jo huomenna. Otsikko on jo keksitty, päässä surisee, sormet laulavat näppiksellä ja huomenna… ”Korona heiluttaa laivaa”.