Kun mieli järkkyy...

Elämme kiinnostavia aikoja, korona hämmentää taloutemme lisäksi myös mieliämme ennen näkemättömällä tavalla. Meiltä on viety työmme ja harrastuksiemme lisäksi vapautemme liikkua vapaasti; vapaus, jonka arvoa emme ole juuri miettineet aikaisemmin. Se on ollut meille yksi itsestäänselvyys muiden joukossa. Nyt sitä rajoittamalla joudumme jokainen tahoillamme miettimään, kuinka selvitä arjessa.

Me suomalaiset olemme siinä mielessä vielä toistaiseksi kai jopa onnekkaita, että saamme edelleen liikkua ulkona vapaasti ja yhteiskunta pyörii vieläkin tavalla, jota hieman ihmettelen.

Meitä rajoitetaan, mutta meitä ei ole vielä suljettu sisälle, kuten monessa muussa maassa on jouduttu tekemään taudin etenemisen hillitsemiseksi. Saamme lähteä oireettomina halutessamme ulos, jos siltä tuntuu. Uskaliaimmat kiertävät vieläkin ostoskeskuksissa ilman huolen häivää. Kun kotona ei jaksa olla ja seinät tuntuvan kaatuvan päälle, niin moni lähtee mökille muihin maakuntiin, Lappiin hiihtämään tai Hankoon kävelemään autioita hiekkarantoja pitkin. Moni ei mieti, että juuri nämä itsekkäät teot johtavat pahimmassa tapauksessa siihen, että tämä kaikki pahenee entisestään ja meillä on seuraavaksi nämä maailmaa ja ihmismieliä ravistavat ulkonaliikkumiskiellot päällä. Olisiko aika luopua jo minäminä-ajattelusta?

Ihmistä ei ole tehty elämää häkissä, vankilassa, eikä oman kodin vankina. Ulkonaliikkumiskiellot ympäri maailmaa ovat äärimmäinen keino rajoittaa elämäämme.  Se on raaka ihmiskoe. Vain vahvimmat selviytyvät ilman suurempia traumoja ja haavoja. Moni luovuttaa, moni pinnistelee äärirajoilla ja vielä useampi tulee vaipumaan epätoivoon ja pahimmassa tapauksessa lopulta masennuksen syövereihin kriisin ohi mentyä. Ketään meitä ei ole luotu tuijottamaan seiniä itsekseen tai perheenä kokeilemaan jaksamisen äärirajoja. Olemme tottuneet, että meillä on harrastuksia, omia menoja ja perheenä ei olla koko aikaa yhdessä.

Tämä korona tulee näkymään rajuna piikkinä itsemurhatilastoissa, perheväkivallassa, masennustilastoissa ja mielialahäiriöiden kasvussa, avioeroissa, alkoholin kulutuksessa, lasten ja nuorten ahdistuksena sekä lastensuojelussa valtavana työmääränä tulevaisuudessa. Osa ongelmista näkyy jo nyt, mutta vielä enemmän valitettavasti on tuloillaan. Kun ihminen on ajettu taloudelliseen ahdinkoon ja/tai pakotettu sisälle ilman sosiaalisia kontakteja niin jokainen meistä tietää, ettei se tule näyttämään hyvältä millään muotoa. Muutokset eivät tule ilmi heti, moni reagoi vasta kriisin ohi mentyä. 

Kukaan ei mieti, mitä kriisin jälkeen? Onko resurssit kunnossa näille apua tarvitseville ihmisille? Pääseekö kuka tahansa tarvittaessa terapiaan vai lyödäänkö ihmiselle vaihteeksi pilleripurkki käteen? Tajutaanko meillä Suomessa, että tässä hajoaa talouden lisäksi myös ihmisen mieli? 

IHMISEN MIELI

Meillä jokaisella on oma sietokykymme ja rajamme mielen järkkymisen suhteen. Toinen kestää enemmän kuin toinen. Emme todellakaan reagoi näihin asioihin samalla tavalla tai edes samalla voimalla.

On yksinäisiä, perheellisiä ja yhtä monta tilannetta kuin on yksilöitäkin. Sekin vaikuttaa, oletko yksin, kaksin vai perheesi kanssa tässä tilanteessa. Kestätkö täyseristyksen yksin, kaksin tai perheesi kanssa, jos se kestää viikon tai jopa kaksi kuukautta - on ehkä se suurin kysymys, jota meidän jokaisen tulisi miettiä ihan tosissaan nyt.

Moni ajattelee, että mies vituttaa entisestään sohvalla ja lähtee kävelylle, jotta vältyttäisiin isommalta perhekriisiltä. Toinen taas lataa Tinderin vaimonsa selän takana ja miettii, etteihän siitä nyt pahaa voi seurata, jos mitään ei tapahdu eikä vaimo saa tietää. Yhtä taas vituttaa jatkuva kotikoulu ja kirkuvat lapset, joille saa olla keksimässä tekemistä koko ajan, mutta sitten tulevat yksinäiset. Muiden introverttien tapaan tämä ei sinällään vielä ole vaikuttanut minuun juurikaan. Minä pääsen halutessani ulos kävelemään ja hengittämään raikasta ilmaan. Mutta sosiaalisimmille yksinäisille ei ehkä pelkkä ulkoilu riitä, kun kaikki muu on jo viety. Ruvetaan hajoamaan jo näilläkin jutuilla kotiin.

MUTTA…

Jos nyt jokainen meistä ei tajua tilanteen vakavuutta ja ota maailmalta kantautuvia esimerkkejä tosissaan niin meitä odottaa paljon pahempi kuin Uudenmaan sulku. Meidät lukitaan perheinä, pareina, yksinäisinä koteihimme määräajaksi, joka voi olla ihan mitä vaan viikosta kuukausiin. Siinä vaiheessa voit vaan haaveilla niistä lenkeistä. Se tosiaan tarkoittaa sitä, että istut onnekkaana pihallasi, vähemmän onnekkaana parvekkeellasi tai erittäin onnettomana sisällä ilman noita parvekkeita linkkinä ulkomaailmaasi. Sitten sinulla on toivottavasti älylaitteesi turvanasi, millä niillä saat ympäröivästä maailmasta tietoa, kuulet ystäviesi ääntä ja yrität selvitä seuraavaan päivään.

Siinä vaiheessa sinulta on mennyt se lopullinen vapauskin. Olet oman kotisi vankina ajatustesi kanssa. Yksi saattaa ajatella, olisipa seuraa ja toinen saattaa ajatella, että ottaa eron lapsista ja puolisostaan heti koronan jälkeen. Moni haaveillee niistä asioista, jotka toiselle on painajainen. 

Tässä kriisissä ei ole hevillä voittajia, häviäjiä kylläkin. Tässä koetellaan ihmismieliä tavalla, joihin vain erityiskoulutetut sotilaat ovat aikaisemmin koulutettu vaativien esihaastatteluiden perusteella. Nyt peli on muuttunut, kaikkia koetellaan ja se olisi nyt hyvä jokaisen tajuta. Edes sinä et säästy, vaikka tämä olisikin ensimmäinen kriisisi elämäsi aikana.

Vaikka nyt sinällään kiellot ovat vielä aika nättejä rajoituksia Suomessa, niin olisiko aika pysähtyä miettimään vähän nokkaa pidemmälle. Tajuta, että tässä pelissä ei löydy voittajia, jokainen meistä saa osuman. Jotta niistä osumista tulisi mahdollisimman siedettäviä ja kestoltaan pieniä niin lopetetaan itsekkyys ja pysytään mahdollisimman vähissä kontakteissa. Luovutaan hetkeksi asioista, jotka ovat meille olleet itsestäänselvyyksiä. Kriisin jälkeen on aikaa ottaa menetetty aika takaisin ja tehdä muistoista vielä ikimuistoisempia.

Henkilökohtaisesti en haluaisi menettää viimeistä vapauttani, ulkona liikkumista, mutta siihen mennään, jos ihmiset rynnii pitkin Prismoja ja Cittareita ilman minkäänlaista suojautumista tai järjen hiventä päässään. Ollaan kuin maailman omistajia, ei se naurettava tauti minulle tule-ajattelulla, lopettakaa jo panikointi. Ja jos tulee, niin mitäpä yhdestä pikkuflunssasta. Hohhoijaa, niinhän sä luulet.

Voit sitten miettiä uudestaan arvojasi ja itsekkyyttäsi, kun sinä istut kotisi vankina viinipullo seurana pari kuukautta. Kuinka pääsi kestää? Sekoatko vai näetkö joskus mahdollisesti avautuvan maailman uusilla silmillä? Vai uhmaatko edelleen sääntöjä ja kehotuksia omien itsekkäiden tavoitteidesi takia?

Yleisesti on tiedossa, että pitkän rikoskierteen päätteeksi vankilassa istutun ajan jälkeen on vaikea sopeutua normielämään, edestään löytää aina uusi ongelmia ja haasteita. Sama tullaan näkemään nyt. Vaikka maailma lähtisikin pyörimään niin kriisin aiheuttamat piilo-ongelmat sekä vaikutukset tulevat olemaan mukanamme pitkään. Emme ole robotteja, meillä on tunteet ja inhimilliset tarpeet, joita korona nyt koettelee moukaroimalla inhimillisyyden perustuksia kovalla kädellä. Tulemme käsittelemään näitä tunnemyrskyjä vielä pitkään jokainen tahollaan. Me olemme pelissä tahtomattamme mukana ja ulospääsystä emme voi olla varmoja, kunnes jokainen itsekäästi ajatteleva tajuaa, että nyt on pystyttävä kotona mahdollisimman paljon.

Meillä suomalaisilla on tosiaan vielä vapaus liikkua, vaikka monilla hajoaakin pää jo ajatuksesta, ettei pääse mökilleen rajan yli tai baariin vetää kännejä. So what? Istu kotona ja odota, ehdit kyllä mökille. Eikä ne kalsarikännitkään ole paha vaihtoehto. Siivoa kotisi, tee asioita, joita olet lykännyt. 

Koronan jälkeen ehdit tehdä kaikkea, mistä olet aina haaveillut, mutta olet jättänyt tekemättä ne aina kiireeseen vedoten tai muuhun ihanaan tekosyyhyn tukeutuen. 

Ehdit rakastua, rakastaa, erota ja ihan mitä ikinä itse haluat, vain taivas on rajanasi. Nyt aika on pysähtynyt ja menettänyt merkityksensä. On vain tyhjää ajaksi kutsuttua aikaa, joka olisi hyvä käyttää jotenkin hyödyksi, palata juurilleen ja periarvoilleen. Miettiä, mikä on loppupeleissä tärkeää. Koronan jälkeen, kun maailma on valmis, voit ottaa ensiaskeleesi toteuttaaksesi näitä asioita, joista haaveilit seinien sisällä istuessasi. Älä enää sitten jarruttele, tee ne kaikki ja vähän lisää. Ennen kaikkea tee ne muuttuneena, parempana ihmisenä. Älä ota mitään enää itsestäänselvyytenä, koska semmoista asiaa maailmassa ei ole.

Vielä ei ole aika toimia, on tehtävä pirun hyvä suunnitelma järkeen tai tunteeseen perustuen ja luoda perustuksia tälle kaikelle hyvälle, mikä sinua odottaa koronan jälkeen. Koronassakin on paljon hyvää, se pitää vain nähdä. Ja sillekin pitää olla kiitollinen.

Kaikki yhtä ympyrää

Ilmasto lämpenee vääjäämättömästi, mutta lämpenemisen pysäyttämiseen tarvittavat toimet etenevät hitain askelin. Ihmiskunta on jo kertaalleen yhteistyöllä onnistunut torjumaan planeetan eliöstöä ja ihmiskuntaa uhkaavan katastrofin. Ilmakehän otsonikato on selätetty! Tai niinhän sitä luulisi.

Miksi eksynyt kiertää kehää?

Jos olet joskus totaalisesti eksynyt metsässä, niin olet ehkä huomannut, että joskus käveltyäsi pitkään, palaatkin samaan paikkaa mistä lähdit, vaikka koko ajan olet yrittänyt päästä ulos metsästä. Ihmisen taipumus kävellä ympyrää on neurotieteiden ratkaisematon mysteeri. Valoisassa ympäristössä on helppo edetä suoraan näönvaraisten kiintopisteiden avulla. Jos ihminen ei pysty suunnistamaan minkään selkeän maamerkin, auringon tai kuunvalon perusteella, hän ryhtyy väistämättä ennen pitkää kävelemään ympyrää.

Vaikuttaa siltä, että suurten ympäristöongelmien edessä olemme edelleen yhtä eksyneitä kuin pimeässä metsässä vaeltaja. Ratkaisemme ympäristön suuria ongelmia yhteistuumin kansainvälisesti, ja ne putkahtavat uudelleen tai aivan uudella ja odottamattomalla tavalla esiin.

Otsonikato oli yksi 1980–1990-lukujen suurimpia kauhukuvia. Ilmakehän stratosfäärissä 10–50 kilometrin korkeudessa sijaitseva otsonikerros suojaa maapalloa Auringon haitalliselta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikerroksen puuttuminen, perhana vieköön, käristää ihmiset auringossa, ja paljon muutakin siinä sivussa.

Kun tutkijat ensi kertaa havaitsivat valtavan aukon otsonikerroksessa Etelämantereen yllä vuonna 1985, he eivät uskoneet mittalaitteitaan. Planeetan pintaa uv-säteilyltä suojaava otsonikerros oli ohentunut 70 prosenttia aiemmista mittauksista.

Kun valtava otsoniaukko havaittiin Etelämantereen yllä, tilanteen vakavuus tajuttiin nopeasti. Jo vuonna 1987 solmittiin otsonia tuhoavien yhdisteiden käytön kieltävä Montrealin sopimus, johon nykyään ovat sitoutuneet lähes kaikki maailman valtiot. Otsonikerroksen toipuminen CFC-yhdisteiden aiheuttamasta tuhosta osoittaa, että asioille voi tehdä jotain, jos tahtoa löytyy. Homma hoidettu, sanoisi Virtanen.

Sitä Virtanen ei tiennyt, että CFC:n korvanneet aineet, etunenässä HFC eli fluoroformi, onkin ilmaston lämpenemisen kannalta ikävä aine ja jopa 12 000 kertaa hiilidioksidia pahempaa tavaraa. Yksi ongelma ratkaistu, mutta toinen luotu, harmittelee Virtanen. Toinen harmin aihe on, että otsonikato ei kadonnutkaan ihan kokonaan, kuten oheinen tuore Tekniikan Maailman artikkeli todentaa .

Otsoniaukko on edelleen jokatalvinen ilmiö Antarktiksen yläpuolella etelässä, mutta tutkijoiden mukaan nyt sellainen on havaittu myös pohjoisessa. Arktisen alueen ylle on muodostunut ennätyksellisen suuri, arviolta kolme kertaa Grönlannin kokoinen aukko otsonikerrokseen. Otsonista jopa 90 % on hävinnyt ja se kasvattaa maan pinnalle saapuvan UV-B-säteilyn määrää, mikä on tuhoisaa alhaisempaan säteilymäärään sopeutuneille eliöille, eli meille kaikille ja muillekin ötököille. Ei siinä mitään, toteaa Virtanen, laitetaan aurinkorasvaa hyvillä kertoimilla. Nyt pitäisi valjastaa kosmetiikka- ja muutkin tehtaat kehittelemään ja tuottamaan entistä parempia aurinkorasvoja, mieluiten kasvipohjaisia.

Aurinkorasva ei kuitenkaan taida ratkaista tätä ongelmaa, eikä sitä, että kun keksitään yhteen ympäristöongelmaan ratkaisu, niin se usein kertautuu ongelmina toisaalla. HFC-yhdistepäästöt ovat lisääntyneet siksi, että ne ovat ottaneet otsonikerrosta heikentävien aineiden paikan teollisuudessa. Tuntuu siltä, että kierrämme kehää ja yritämme ratkoa ongelmia luoden samalla uusia tai pahentaen vanhoja. Virtasta alkaa jo ärsyttää ympyrän kiertäminen. Siitä pitäisi päästä pois. Tarvitaanko neurotieteilijöitä avuksi ratkaisemaan tämä ympyräongelma, vai voisiko ratkaisu löytyä joltain muulta taholta.

 

Yksinkertaista, rakas Watson

Kun alettiin maalailla piruja seinille, niin menköön vielä vähän lisää. Puhuttiin tuossa edellä erilaisista inhottavista yhdisteistä. Yksi tällaisista ilkiöistä on rikkiheksafluoridi eli SF6. Sitä käyttää sähköteollisuus eristeaineena.

Kun aurinko- tai tuulivoimalla taistellaan ilmastonmuutosta vastaan ja pyritään lisäämään uusiutuvasti tuotetun sähkön avulla energiaa maailman kyltymättömille energiamarkkinoille, on jo alettu toisessa päässä kaivaa itsellemme kuoppaa ilmaston lämpenemisen kanssa.

Sähköteollisuuden on ”likainen salaisuus” on, että kaikkein voimakkain kasvihuonekaasu SF6 lämmittää ilmastoa 23 500 kertaa enemmän kuin hiilidioksidi, ja uusiutuvan energian kasvu lisää sen päästöjä. Sitä vuotaa käytön myötä ilmakehään. Kasvihuonekaasuna rikkiheksafluoridi on BBC:n mukaan niin voimakasta, että sen aiheuttamat päästöt vastasivat vuonna 2017 1,3 miljoonan henkilöauton päästöjä. Yksi kilo sitä lämmittää Maata saman verran kuin 24 ihmistä lentämässä edestakaisin lentokoneella New Yorkista Lontooseen.

Voinen arvata, että tätä tavaraa pääsee ilmaan enemmän kuin kilo päivässä. Rikkiheksafluoridi myös pysyy ilmakehässä kauan. Kun se pääsee ilmakehään, se lämmittää Maata ainakin tuhat vuotta.

”Niin, että tällaisia esimerkkejä”, pohtii nyt jo meille tuttu Virtanen ja raapii päätä. Virtanen ei olekaan mikään ihan turha tyyppi. Hän tuumii, että yritämmekö nyt hoitaa pahaa bakteerin aiheuttamaa korvatulehdusta mansikan makuisella parasetamolilla. Kuume ja kipu lähtee, mutta korva puhkeaa ja kuulo menee. Eipähän ainakaan särje. Antibiootti maistuu niin pirun pahalta ja siitä menee vatsakin sekaisin. Phyi!

Useimmiten ongelmien perimmäiset ratkaisut ovat yksinkertaisia. Pitää puuttua niiden syihin, ei vain hoitaa seurauksia. Tyhmempikin tajuaa, että suurin syy lisääntyviin hiilidioksidipäästöihin, otsonikadon aiheuttavien aineiden päästöihin, merten muoviongelmaan jne. on lisääntynyt kulutus ja kaiken jatkuva kasvu. 

Kulutamme koko ajan kiihtyvään tahtiin ruokaa, energiaa, öljyä, muovia, paperia, jääkaappeja, telkkareita, autoja, palveluita ja kaikkea muuta.

Koronakriisin aiheuttama kulutuksen väheneminen ja vähentyneen kulutuksen suuntautuminen kaikkein tarpeellisimpiin asioihin on jo heti näkynyt hiilidioksidipäästöjen vähenemisenä ja ilmanlaadun paranemisena vain pari asiaa mainitakseni.

Ihminen on ihminen, vaikka voissa paistaisi. Koronan myötä saamme muistutuksen siitä, kuinka helppo ja yksinkertainen ratkaisu globaaleihin ympäristöongelmiin olisikaan. Luonto kyllä hoitelee ihan itse tulehduksensa ilman kipulääkkeitä. Se, kehen tekee kipeää, olen minä… tai sinä. On vaikea luopua edes piirun verran jo saavutetusta mukavuuden tasosta ja se voi kirpaista. Virtanen halusi muuten näin lopuksi kysyä yhden jutun: ”Tarvitsemmeko kaikkea sitä, mitä meillä on ja mitä emme tunnu saavan tarpeeksi? Tekeekö se meidät todella onnelliseksi, vai löytyykö aito onni ja onnellisuus jostain ihan muista asioista kuin tavarasta ja huippuunsa viritetystä elintasosta?”.

Yksinkertaista, rakas Watson, sanoi Sherlock Holmes. Mielestäni vieraileva tähtemme, Virtanen, on tässä asiassa ihan yhtä pätevä päättelijä, kuin maailmanhistorian älykkäin salapoliisi. 

Toivottavasti emme palaa heti vanhoihin synteihimme kulutuksen suhteen, kun korona saadaan selätettyä. Nyt voisi olla oiva aika pysähtyä ja miettiä hetki. Olemme kuitenkin antamassa maan perinnöksi lapsillemme. Millaisen maan sinä haluaisit antaa?

Ahneella on paskainen loppu

Ahneus ei katoa vaikeinakaan aikoina

Vaikeina aikoina yhteisöllisyys ja toisten auttaminen nostavat usein päätään. Valitettavasti kaikki eivät kuitenkaan osallistu yhteisen hyvän luomiseen. Ahneus on yksi ihmisluonnossa asuvista primitiivisistä piirteistä. Sillä on usein jotain tekemistä myös ihmisen selviytymisestä karuissa olosuhteissa. Usein ajatellaan, että rikkaat ja valtaa pitävät ovat ahneita ja sortavat heikompia, mutta ahneus voi olla muutakin kuin rahaa ja sen haalimista. Myös niukkuus voi aiheuttaa ahneutta.

Vessapaperidraama

Katastrofitilanteessa, kun joku alkaa ryntäämään, niin se ryntääminen tarttuu ja joku muukin voi tällä tavoin ”pelastua”. Kun yksi on häikäilemätön, se heijastuu muihinkin. Näin on käynyt esimerkiksi vessapaperin kohdalla. Vessapaperi tosin on hieman harvinaisempi ahneuden kohde, mutta jostain syystä siitä on tullut kansainvälinen pelastumisen symboli pandeemisessa maailmassa – Jos omistan tarpeeksi vessapaperia, niin pelastumiseni koronatartunnalta tai ainakin vaikealta tilanteelta on todennäköisempää. Onkohan se tosiaan näin?


Jos ihmisen ahneutta käytettäisiin hyväksi, niin esimerkiksi lentokoneen varauloskäynnin viereen kannattaisi istuttaa kaikkein ahneimmat. He eivät hätälaskun jälkeen jäisi tukkeeksi, vaan häipyisivät perään katsomatta ensimmäisinä koneesta ulos. Sillä edellytyksellä tietysti, etteivät alkaisi ensin haalimaan matkatavaroitaan mukaan.


Vaikka ahneudella on ikäviä seurauksia, siihen sortuvat ihmiset selkeästi voittavatkin tässä maailmassa. Helposti ahneuden ylilyönneillä kuitenkin lopulta menettää esimerkiksi ystäviä ja tukiverkkojaan. Tämä on tuloksena, jos ei pysty luottamaan ihmisiin. Sillä saattaa olla puolestaan yhteisön kannalta ikäviä seurauksia, sillä, jos yhteisö kyynistyy ahneuden seurauksena, ei sitten toisia kannata enää auttaa. Tämä johtaakin sitten siihen, että yhä nopeammin syntyy paremmin pärjäävien ahneiden ja itsekkäiden ryhmä ja toisaalta huonommin pärjäävien porukka, joka ”ei osaa pitää puoliaan”. Nämä ovat arvokysymyksiä, joita aika ajoin pitää nostaa esiin. Tietysti toivon, että nämä humaanit ja empaattiset yhteisöä vahvistavat arvot voittaisivat pitkässä juoksussa.

Talouden elvytystalkoot – mihin tukieurot valuvat

Koronakriisi on aiheuttamassa myös ennennäkemättömän taloudellisen kriisin. Ihmiset pysyttelevät enemmän omissa oloissaan ja kulutus suuntautuu enemmän välttämättömyystarvikkeisiin, kuten elintarvikkeisiin. Kun isommat investoinnit epävarmassa taloustilanteessa jäävät tekemättä niin kotitalouksilla kuin yrityssektorillakin, ruokkii se entisestään kasvun laskua ja ajaa orastavaa lamaa yhä syvemmäksi. Tämä aiheuttaa lomautuksia ja työttömyyttä – kierre on valmis.


Nyt suuret keskuspankit ovat ilmoittaneet eri puolilla maailmaa osallistuvansa talouden syöksyn oikaisemiseen tarjoamalla erilaisia rahoitusjärjestelyjä ja tukia yrityksille. Toinen asia onkin se, kohdentuuko tarjottu apu oikeisiin paikkoihin. Tässä on suuri vastuu myös suurimpia tukia saavilla yrityksillä. Pienyrittäjän on hankalampi navigoida kansallisten ja ylikansallisten tukien hakuverkostoissa kuin suuryritysten, joilla on resursseja ja myös suhdeverkostoja, jotka auttavat näiden tukien saamisessa.


Euroopan keskuspankki (EKP) ja Suomen Pankki (SP) ovat ilmoittaneet mittavista tukitoimista talouteen ja yrityksille, jotka kärsivät koronan aiheuttamasta talouden laskusta. EKP:n osin julkisista tiedoista käy ilmi, mitkä eurooppalaiset yritykset ovat tällä hetkellä niin kutsutun yksityisen sektorin osto-ohjelman (CSPP) piirissä eli EKP on ostanut niiden velkakirjoja. Tätä yritysten tukimuotoa on nyt laajennettu koronakriisin yhteydessä ja moni suuri suomalaisyrityskin on saanut oman osansa kakusta.


Mukana tuensaajissa näissä EKP:n järjestämissä pelastustalkoissa on mm. kauppakeskuksia omistava Citycon (omistaa mm. Iso Omenan Espoossa), joka ilmoitti vastikään, ettei aio kauppakeskuksissa toimivien yrittäjien vuokria alentaa, mutta voinee ehkä neuvotella vuokranmaksuajan pidentämisestä. Citycon ei saa taloudellista iskua, koska sen vuokrausliiketoiminta säilyy ennallaan. Pienyrittäjät kantavat koronakriisin koko vaikutuksen ja Citycon saa tuet… ja jakaa tietysti jo valmiiksi vauraille sijoittajilleen osingot kuten ennenkin. Tuet + vuokrat = isompi potti = isommat osingot ja EKP maksaa. Tukirahat valuvat niille, jotka tällaisen ahneuden vallitessa eivät näitä tukia tarvitsisi, saatikka ansaitsisi.


Tuet menisivät oikeaan osoitteeseen, jos yllä mainittu kauppakeskuksia omistava kiinteistösijoitusyhtiö ilmoittaisi, että nyt tuli EKP apuun ja saamme tukea kriisitilanteessa. Me emme ole kriisiyhtiö, joten koko tukisumman olemme päättäneet käyttää vuokranalennuksiin ja antaa vähän vuokria anteeksikin, sillä haluamme, että kauppakeskuksissamme on vuokralaisia jatkossakin. Haluamme, että olette olemassa ja vuokralaisiamme myös ensi kuussa ja ensi vuonna.

Kojamo (ent. VVO) kuuluu myös tuensaajiin. Eipä siltäkään suunnalta ole voivotteluja kummempia kädenojennuksia omille vuokralaisilleen kuulunut.


Jos pienyritykset sortuvat korona- ja talouskriisin alle, on edessämme pitkä ja vaivalloinen jälleenrakennuksen tie. Nyt pitäisi nimenomaan suunnata kaikki tuki ja turva PK-yrityksille ja mikroyrityksille. Suomessa toimi pitkälti yli 300 000 PK- ja mikroyritystä, mikä käsittää 98 % kaikista suomalaisista yrityksistä. Yli puolet yritysten yhteenlasketusta henkilöstöstä työskentelee näissä. Tämän sektorin sortumista ei sitten korjattaisikaan enää hetkessä. Yhden Cityconin tai Kojamon kaatuminen ei maatamme kaataisi.


Kehitysmaihin suunnatun rahallisen tuen kohdentumista oikeaan osoitteeseen on kritisoitu paljon. Meneekö se sinne, missä apua todella tarvitaan, vai valuvatko tuet korruptoituneille valtionpäämiehille ja suuryrityksille? Valitettavan usein tuki matkaa Sveitsin salaisille pankkitileille ja kansa pysyy yhtä köyhänä kuin ennenkin. Sama näyttää olevan meno kriisin keskelle joutuneessa Euroopassa ja Suomessa.


Olkoon kyse vessapaperista, käsidesistä tai yritystukieuroista, niin mukaan mahtuu aina niitä, joiden oma napa on tärkein myös kriisitilanteissa. Nyt tarvittaisiin sitä menneen ajan kuuluisaa talvisodan henkeä ja yhteisvastuuta, ei ahneutta. Ahneudella nimittäin on paskainen loppu!

Myöhäinen uhmaikä

Uhmaikäisen kanssa päiväkotiin lähtö tuntuu joka aamu olevan yhtä taistelua. Teinin kanssa saa aina vääntää läksyistä ja usein palkaksi saa vain isottelua. Molemmissa tapauksissa vanhemman tavoitteena on vain silotella oman lapsen polkua ja vähän auttaa toista eteenpäin, jotta arki rullaisi ja matka tulevaisuutta kohti olisi turvatumpi. Sama juttu on nyt koronan vaivaamassa Suomessa, missä nyt melkein kuin väkipakolla pusketaan eteenpäin asenteella, että minuahan ei kielletä tai käsketä. Nyt maassamme annetuilla liikkumis- ja kokoontumisrajoitteilla kyse on juuri siitä, että matka tulevaisuutta kohti olisi kaikille turvatumpi, mutta vaikuttaakin siltä, että nyt onkin uhmaikä iskenyt.

”Vanhemmuus on joskus vaikeeta ja maan johtaminen kans”

Lasten ja nuorten vanhemmille on tuttua touhua, kun joutuu teinin kanssa vääntämään säännöistä ja sovittujen asioiden pitämisestä. Pikkulapsen kanssa kielletystä asiasta saattaa kasvaa itkupotkuraivareiden arvoinen juttu. Siinä sitten vanhempi tasapainoilee jossain kepin ja porkkanan välimaastossa ja joutuu useimmiten verbaaliakrobatian keinoin selviytymään hankalista tottelevaisuuteen liittyvistä tilanteista. Jollain keinoin pitäisi toinen saada ymmärtämään, miksi joku sääntö on olemassa ja miksi sitä pitäisi noudattaa, olkoon kyse sitten vaikka ruutuajasta, kotiintuloajoista, päiväkotiin tai kouluun lähtemisestä tai vaarallisista leikeistä.

Nyt korona-aikana myös isommat ihmiset (nuoret aikuiset, työssäkäyvät Lapin lomailijat ja seniorit) ovat saaneet uhmakohtauksen ja haluavat leikkiä vaarallisia leikkejä ja harmistuvat miksei saa mennä ohuelle jäälle, vaikka varmaan oma järkikin sanoo, ettei pitäisi: ”Mutta, ku mä haluun! Ei mulle mitää käy ja, vaikka käviski, niin ei siit muille haittaa oo. Iha sama! Muaha ei komennella!”

Nyt vain on tilanne, että ohuella jäällä kävely voi vaarantaa muut myös jopa vahvemmalla jäällä olijat ja tehdä yhä leviävän railon koko järven peittävään jääpeitteeseen. Järvi tässä on nyt Suomi ja jäällä on koko kansa, suurin osa onneksi varmasti sillä vahvemman jään puolella.

Vanhemmuus on vaikea duuni. Moni vanhempi on neuvoton, kun lapsi tai nuori ei tottele, haastaa ja yhteys tuntuu olevan poikki. Tämä on vielä arkipäiväistä.

Johtaminen on vaikea duuni. Moni johtaja on neuvoton, kun alaiset tai kansalaiset eivät tottele, haastavat pomon sanomiset ja yhteys tuntuu olevan poikki. Tämäkin voi olla arkipäiväistä, sillä joka organisaatiossa on aina joskus omat konfliktitilanteensa, joissa esimiehen tai johtajan täytyy nousta esiin ja ratkaista tilanne. Hyvä johtajuus on juuri sitä esille nousemista silloin, kun tilanne on vaikea.

Kapteeni käskee

Kukantuoksuisessa arjessa on helppo johtaa, kun asiat rullaavat. Yrityksen johtaminen on kokonaisen valtion johtamiseen verrattuna vielä verrattain helppoa, ja lainalaisuudet, vaikka ovat samankaltaisia, ovat kuitenkin monimutkaisempia. Purjevenettä on helpompi ja nopeampi ohjailla kuin risteilyalusta, joka kääntyy hitaammin ja on raskaampi. Isommassakin purjeveneessä on vähemmän matkustajia kuin risteilyaluksella. 

Demokraattisesti toimivan valtion johtaminen voi olla hankalaa, koska aina mukaan mahtuusoraääniä, kun oppositiosta käsin annetaan komentosillalle kriittistä kommenttia ja arvostellaan päätöksiä.

Nyt elämme kuitenkin aikaa, jolloin risteilijää uhkaa karilleajo, tai itse asiassa menimme vähän karille ja laivan kylkeen tuli reikä, mistä valuu vettä sisään. Matalikon nimi on Korona ja kapealla väylällä on vielä muitakin uhkaavia karikoita, kuten koronan jälkeen tuleva Talouslamapeikko ja se vasta iskeekin pahemman kerran, jos Koronan takia laiva hörppää vielä lisää vettä. Nyt komentosillalle on oppositiosta käsin tulossa ohjeistusta. Myös oppositio ymmärtää tilanteen vakavuuden ja toivoo kapteenilta jämäkämpiä otteita.

Komentosillalta tulee ohjeita matkustajille. Laiva on kallistunut tyyrpuurin puolelle ja kaikki matkustajat käsketään paapuuriin, jotta laiva ei kallistu vielä lisää. Nyt tarvitaan tasapainotusta ja kaikkien apua, mutta osa matkustajista on niin kiinnostunut reiästä, että he menevät siltikin tyyrpuurin puolelle ihmettelemään tapahtunutta. Osa puolestaan haluaa edelleen jatkaa laivan bändin tahdissa tanssimista tyyrpuurin puolella olevassa ravintolassa, vaikka kapteenin esittämä toivomus on hyvin selvä. ”Ei tämä meitä koske”, he sanovat, ”Eikä haittaa, jos laiva kallistuu vielä vähän lisää. Pystymme tanssimaan vinollakin lattialla. Tulemme sitten pois, kun bändi lopettaa.” Bändi ei halua lopettaa, koska silloin jää palkat saamatta.

Onko tämä tervettä kansalaistottelemattomuutta (matkustajatottelemattomuutta) vai jotain muuta? Kapteeni käskee, suurin osa tottelee, mutta liian moni tekee kuin haluaa. Mitä neuvoksi?

Keppiä vai porkkanaa?

Nyt olemme tilanteessa, missä koko yhteisön etu edellyttää yksilönoikeuksien vaatimusten ohittamista. Elämme länsimaisessa demokratiassa, missä diktatuuriin verrattuna yksilön vapaus on rikkomaton oikeus. Olemme tottuneet vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon. Diktatuurissa tehdään niin kuin suuri johtaja käskee ja siellä eivät nuo edellä mainitut arvot paljoa paina. Jos ei totella, niin… No, aletaan vaikka suihkuttaa mystistä valkoista ainetta kaduille. Se desinfioi ja puhdistaa, ehkä, ja aiheuttaa kirvelyä ja iho-oireita. Kukaan ei mutise, vaan vetäytyy sisätiloihin. Kirvely ei ole mukavaa.

Tuossa oli nyt yksi esimerkki mahdollisesta keppivaihtoehdosta; jos ei hyvällä, niin pahalla sitten. Eikä yllä mainittua valkoista ainetta suuri johtaja huvikseen käskenyt suihkuttaa, ei kiusallaankaan. Hän uskoi, että se auttaa. Pitääpähän ainakin ihmiset sisällä, jos ei muuta. Sisällä olevat ihmiset ovat tietysti tyytymättömiä, koska kirvely ei ole kivaa ja Suuri Isä Aurinkoinen, johtajamme, näin määräsi kansan yhteisen hyvän puolesta. Jos kirvely joitain rohkeimpia ja karaistuneimpia ei haittaa, niin vankilassa se sitten ainakin haittaa.

Kuvitteellisessa kaukaisessa maassa voidaan toimia näin, muttei kuitenkaan Suomessa. Vapaa liikkuminen, ainakin oman maan sisällä tai omassa kaupungissa, on yksi täysin perustavaa laatua olevista yksilön oikeuksista nykyaikaisessa valtiossa. Voiko sitä rajoittaa? Onko tilanne nyt niin vakava, että omat johtajamme voisivat yleisen edun nimissä puuttua siihen?

Voi olla, että sotatilan ja käsillä oleva yhä laajeneva koronakriisin vertaaminen on vielä tällä hetkellä liioittelua, mutta mitäpä, jos meidän käy samoin kuin Italiassa? Olisiko sellaisissa oloissa perusteltua rajoittaa ihmisten liikkumista muutenkin kuin vain ohjeistamalla ja pyytämällä. Olemme tottuneet siihen, että suomalaiset ovat lainkuuliaista ja tottelevaista kansaa, toisin kuin eloisat italialaiset. Riittää, kun johtajamme pyytävät, ja me teemme kuten pyydetään.

Jostain syystä nyt ei olekaan niin. Saamme lukea uutisia, kuinka seniorit uhmaavat pyyntöä pysytellä kotona, sanoen, että ei tämä minua haittaa. Kuolen sitten, jos kuolen. Nuoriso kuvittelee, että ei korona minua koske. Keskiluokan kapinalliset lähtevät Lappiin mökkeilemään, rinteille ja laduille ja bilettämään after ski:ssä. Minä, minä, minä! Ei tässä hätää, kunhan ne muut! Sairaat pysykööt kotona.

Tämä kansalaistottelemattomuutta osoittava väestönosa pitää tiukasti kiinni oikeuksistaan, kun samaan aikaan suurin osa väestöstä on kiertänyt varovaisuusmutteria reilusti kireämmälle. Onneksi. Ei heilläkään kivaa ole, kun arki muuttuu ja pitää olla varovainen. Kaikki vaikeutuu, jopa lempivessapaperin saaminen 😉. Odottaisin ainakin itse, että kaikki käyttäytyisivät nyt erittäin vastuullisesti. Jos ei oma terveys huoleta, niin pidettäisiin edes huoli siitä, että muiden terveydellä ei leikitä.

Tilanne on uusi ja erikoinen kaikille. Emme tiedä vielä tarpeeksi nyt meitä riivaavasta taudista ja sen taudinaiheuttajasta. Kuinka innokkaasti se hyppii ihmisestä toiseen ja kuinka kauan se itää oireettomana? Ovatko kaikki taudinkantajat punanenäisiä ja kuumeisia yskijöitä? Emme tiedä vielä. Siksi kaikkien, myös niiden, jotka eivät välitä itsestään tai ota tautia vakavasti, tulisi kantaa yhteinen vastuu tästä uudesta ja uhkaavasta tilanteesta.

Seniori, yli seitsemänkymppinen siis, joka ei välitä saako taudin vai ei, ei voi tuudittautua siihen, että sivistysvaltiomme jättäisi heidät sitten hoidotta, koska eivät itse välitä. Veikkaan, että suurin osa oikeasti välittää omasta terveydestään, vaikka muuta sanoo. He eivät vain ota riskiä vakavasti. Yhtä hyvin voisi sitten kävellä pikajunan eteen ihan kokeeksi ja testata kuinka hyvin luut kestävät, minullahan on hyvä luusto, eikä osteoporoosista tietoakaan. Kyllä se tällaisenkin kokeilija sairaalahoitoa saisi. Joutuisi tosin ensihoidon jälkeen varmaan tutkituttamaan otsalohkossaan risteilevät piuhat, jopa pakolla.

Yhteiskunnassamme vallitsevat sellaiset arvot, että myös vastuuttomasti käyttäytyvät saavat hoitoa, jopa tupakoitsijat. He vain sitten ruuhkauttavat hoitokapasiteetin, varsinkin, kun on tiedossa, että korona kohtelee vanhempaa väestönosaa erityisen kaltoin. Pysykää siis kotona, kun kerran pyydetään. Ei se kivaa ole, mutta eipä tämä tilanne kenellekään kiva ole.

Saman pyynnön osoitan myös niille nuorille ja vanhemmille, jotka sulkevat silmänsä taudinuhalta ja elävät kuin mitään ei olisi tapahtunut ja mikään ei koskettaisi minua. Nyt varovaisuus on paikallaan kaikkien kohdalla. Taskulamppu ei lähtökohtaisesti ole vaarallinen, mutta valonlähteenä se voi pimennetyssä pommitusuhan alla elävässä kaupungissa olla potentiaalinen massatuhoase. Tässä tämä sotatilavertaus. Nyt olemme sotatilassa arvaamatonta virulaista vastaan ja puolustamme terveyttämme.

Hyvällä on jo yritetty, palkintona turhaa liikkumista vähentäville mahdollisesti parempi terveys ja puhdas omatunto. Itse en ainakaan haluaisi joutua toteamaan, että oireettomana taudinkantajana tartutin 30 muuta ja lopulta itsekin sain taudin. Jos ei tämä porkkana riitä, niin sitten on kepin vuoro.

Keppiä on tulossa, koska liian moni ei tätä porkkanaa ota vastaan. Olkoon kyseessä myöhästynyt uhmaikä tai puhdas välinpitämättömyys, niin kaikkien on osallistuttava. Nyt laitetaan omat oikeudet ja ego syrjään hetkeksi. Ei tämä loputtomiin kestä. Kun on pahin ohitettu, niin voidaan sitten se ego sieltä kaapista esiin taas kaivaa. Paljon on pelastettavissa ja vielä enemmän menetettävää.

 Ei ole kivaa

Yhteen hiileen puhaltamista tarvitaan nimenomaan siksi, että emme kertarysäyksellä räjäyttäisi pankkia. Nyt on jo myönnetty se, että kyseessä on vakavammin otettava influenssaepidemia, kuin normi kevätflunssa tai kausi-influenssa. On myönnetty myös, että emme pysty tai edes enää yritäkään estää koronan leviämistä. Nyt hidastamme sen leviämistahtia. Meillä on rajallinen hoitokapasiteetti ja rajallinen määrä henkilökuntaa hoitoa antamaan. Se, että jollain on lääkärin tai hoitajan tutkinto takataskussa, ei tee immuuniksi. Pitää varautua myös siihen, että henkilöstökapasiteettikin joutunee koville.

Jos tämä tuntuu etäiseltä ja kauhukuvien seinille maalaamiselta, tulee ottaa huomioon, että jo nyt toimimme ikävässä poikkeustilanteessa. Sairaalat eivät vielä ole tupaten täynnä. Ruumiita ei kuljeteta armeijan miehistönkuljetusvaunuilla pikavauhtia avatuille hautausmaille. Poikkeustilanne näkyy siinä, että koulut ja päiväkodit pyörivät vajailla ryhmillä, koska suurin osa meistä ottaa tilanteen vakavasti ja pitää mahdollisuuksiensa mukaan lapset kotona. Etätyötä tehdään enemmän ja yritämme sopeutua toistaiseksi käynnissä olevaan poikkeustilaan. Pörssikurssit laskevat, kulutus vähenee, lomautukset lisääntyvät ja yrityksiä kaatuu. Turhan takia? Suomi ei ole tässä yksin. Ei koko maailma joudu vain keksityn hörhöasian edessä polvilleen.

Jos olemme saaneet lukea esim. vanhusten kotihoidon vajavaisista resursseista ja kehnosta laadusta, niin nyt se takkuilee entistäkin enemmän. Kuka käy pesemässä kotona vuodepotilaana olevan ystäväni isoäiti, kun kotihoidosta ilmoitettiin, että nyt se ei ole mahdollista. 80-vuotias kollegani isoisä ei siihen pysty. Koronan tartuttamisen pelossa ja siksi, että resursseja on suunnattava sinne, missä tarve on suurin, jää ystäväni isoäiti nyt ilman pesulapuilla toteutettavaa pesua. Vieläkin vähemmän resursseja tälle jää, jos ne rohkeat ”mummot ja papat” uhmaavat kohtaloaan olemalla muuttamatta rutiinejaan. Ei ole kivaa!

Ei ole kivaa sekään, että kun pyydetään välttämään kansankokouksia ja ulkona suuria ryhmiä, niin ennen niin tyhjät lähiöiden leikkipuistot ja lähiliikuntapaikat ovatkin täynnä porukkaa. Ikään kuin pyyntö pysytellä poissa isoista lösseistä oli innostanut ihmisiä kerääntymään isoihin lösseihin. Onko tämä nyt sitten sitä teiniuhmaa?

Parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Mieluiten lukisin tulevaisuudessa historiankirjoista, että koronavirus aiheutti vähän sekalaista hysteriaa ja panikointia, kuin, että emme ottaneet ilmiselvää uhkaa vakavasti ja tästä seurasi äärimmäisen ikäviä ja vakavia asioita.

Järki päähän rakkaat suomalaiset. Otetaan tämä tilanne tarpeellisella vakavuudella ja otetaan vastaan tarjottua porkkanaa mieluummin kuin tarjoudutaan kepillä mätkittäväksi. Ei tätä tilannetta kukaan halunnut, vähiten maamme johtajat, jotka mieluiten varmasti olisivat jatkaneet opposition kanssa kinastelua sukupuolettomista liikennemerkeistä, ja siitä saako tyttöjä kutsua tytöiksi ja poikia pojiksi.

Muuten, olen sitä mieltä, että tytöt ovat tyttöjä ja pojat poikia!

Korona heiluttaa laivaa

Nyt vellova epävarmuus koronaviruksen aiheuttamasta kasvun loppumisesta ja jopa ajautumisesta taantumaan ei ole täysin perusteetonta. Koko talousjärjestelmämme on rakennettu loppumattoman kasvun ajatukselle, mikä rajallisella maapallolla on jo syntyessään ollut kuolemaan tuomittu ajatus. Nyt pelko virustartunnasta on ajanut ihmiset koteihinsa ja kulutus (kasvu) on pysähtynyt. Tilanne on pelottava ja todennäköisesti heiluttelee maailmaa, mihin olemme tottuneet, pahemman kerran. Megaluokan talouslaman uhka pelottaa varmaan enemmän kuin itse virustauti, eikä syyttä.

 

Kasvun talous

Teollisen ajan alkaessa ja myös ennen sitä lähdimme liikkeelle melko tyhjästä maailmasta. Koko maapallon väkiluku kasvoi vuosisatoja, itse asiassa vuosituhansia, hyvin maltillisesti ja pysyi pitkälti alle miljardissa aina 1800-luvun alkuun asti, ja sen jälkeen se onkin alkanut ennennäkemättömän ja yhä kiihtyvän kasvun, niin että 8 miljardin asukkaan raja saavutetaan nykyarvioiden mukaan vuonna 2023.

Saa sitten nähdä onko koronaviruksella tai muilla taudeilla tähän jotain sanottavaa, tuskinpa suurta, sen aika näyttää. Joka tapauksessa taudit ovat toimineen maapallon väestönkasvun ehdottomasti tehokkaimpana rajoittajana, siitäkin huolimatta, että olemme viime vuosisadalla kokeneet kaksi tavattoman tuhoisaa maailmansotaa, lukuisan määrän muita pitkäaikaisia sotia ja useita tuhoisia kansanmurhia.

Esiteollisen ajan maailma oli kuitenkin varsin tyhjä meistä ihmisistä ja tavaroistamme. Nyt se on aika täynnä ihmisiä ja tavaroitamme. Väkimäärä on 1800-luvun alusta pian 8-kertaistunut ja tavaramäärä… Niin, se taitaa olla vähän enemmänkin kuin kahdeksankertaistunut.

Kasvulle on länsimaisessa ajattelussa ollut perinteisesti koko ajan tilaa ja olemme vallanneet uusia alueita, jos vanhoilla on koettu ahtautta. Tämä ajatus muovannut ajatteluamme ja kulkenut perintönä myös edelleen nykyaikaan. Amerikan itärannikon väkimäärän lisääntyessä lähdettiin länteen uusille ”tyhjille” alueille. Eurooppalaiset tehostivat siirtomaapolitiikallaan raaka-aineiden hankintaa, tuotantoaan ja myös tuotettujen tavaroiden myyntiä. Maailman talous kasvoi jatkuvasti ja räjähdysmäinen kasvu alkoi itse asiassa toisesta maailmansodasta ja sen jälkeisestä jälleenrakennuksesta.

Omalla tavallaan jopa USA:n tarjoama Marshall-apu oli vain hyvä investointi amerikkalaisten yritysten markkina-alueiden kasvattamiseksi. Sota ei ollut koskettanut Yhdysvaltoja muulla tavalla kuin, että sen talous oli lähtenyt ennennäkemättömään kasvuun 30-luvun lamavuosien jälkeen sotateollisuuden valtavan kysynnän vuoksi. Palkat juoksivat ja yhteiskunta rullasi. Sodan päätyttyä kannatti saada Eurooppa mahdollisimman nopeasti kuntoon, jotta kysyntä nousisi muuallakin kuin kotimarkkinoilla. Näin saatiin taas ”uusia alueita” vallattavaksi. Tämä johtikin 50- ja 60-lukujen aikana läntisen maailman ennennäkemättömän kasvun aikaan ja nosti elintasoa nopeasti kaikkialla.

Tyhjästä nyhjäistyä kasvua

Kasvu oli pitkään ns. geneeristä, eli se perustui aitoon kasvuun. Kymmenellä vehnäsäkillä sai ”kaksi hopearahaa” ja hopearahojen arvo oli niiden arvo hopeassa. Näin oli sovittu. Kun väkimäärä kasvoi, piti tuottaa kaksikymmentä säkkiä vehnää ja siitä sai tietysti sovitun mukaisen tuplakorvauksen. Kaikki tuotannon kasvu oli siinä mielessä vastikkeellista ja rahaakin käytettiin sen oman arvonsa mukaisesti.

Nykyään tilanne on toinen. Toki todellinen asioiden kehityskulku on monimutkaisempi kuin tässä esitän, mutta yksinkertaistettuna lopullinen suuri muutos tapahtui vuonna 1971, kun USA päätti siirtyä kultakannasta ns. FIAT-järjestelmään (lat. fiat = olkoon näin). Aiemmin jokaisen dollarin arvolla sai vastaavan määrän kultaa ja maailman suurin kultavarasto Kentuckyn Fort Knoxissa vartioi dollarin vastiketta eli kultaa. FIAT-järjestelmässä valtio sai itse päättää, kuinka paljon rahaa markkinoille painetaan ja mikä on rahan arvo.

Kultakannan lopettamiseen vaikutti Yhdysvaltain öljyntuotannon kääntyminen laskuun, minkä seurauksena tuontiöljy olisi siirtänyt vähitellen kaiken Yhdysvaltain kullan öljynviejämaihin. Lopettamalla kultakannan Yhdysvallat antoi öljystä vastineeksi ”tyhjästä nyhjäistyä” paperirahaa, ei fyysistä varallisuutta, ja säilytti näin taloudellisen valta-asemansa. Nyt maailma on täynnä tyhjästä nyhjäistyä rahaa. Eikä tässä vielä kaikki, jos tilaat heti, kuten TV-shopissa sanottaisiin. Kun rahan todellinen vastikkeellisuus heitettiin roskakoriin, ovat valtiot voineet painaa tarpeen mukaan omaa rahaa. Toki tähänkin on syntynyt oma kansainvälinen pankkijärjestelmä, joka suhteuttaa eri valuuttojen arvoja. Rahan ja etenkin osakkeiden arvo perustuu nykyään odotuksiin.

Korttitalo uhattuna

Esimerkiksi öljy- ja kaasuyhtiöiden markkina-arvoista keskimäärin yli 50 prosenttia perustuu yli 10 vuoden kuluttua tuloutuviin kassavirtoihin. Tämä kertoo paljonkin maailman rahamarkkinoiden luonteesta. Osakkeiden arvo perustuu tuotto-odotuksiin, ei todelliseen arvoon. Tästä seuraa, että erilaisten uhkatekijöiden realisoituminen voi muuttaa suurestikin tuotto-odotuksia, mikä puolestaan heijastuu osakkeiden arvoon. Jos taivaalle ilmaantuu tarpeeksi suuria pilviä, se johtaa nopeastikin epävarmuuteen osakemarkkinoilla ja edelleen osakkeiden arvon laskuun. Loogista, koska sijoittajat haluavat järjestään maksimoida tuottonsa.

Nyt koronavirus on heilauttanut maailmanjärjestystä ja pelottanut sijoittajat. Eikö kulutus jatkukaan enää entiseen malliin? Eikö maailmantalous jatkakaan loputonta kasvuaan? Korttitalosta uhkaa kaatua pari korttia, eikä kukaan halua olla niitä kaatamassa. Vielä pahemmaksi tilanteen tekee, että kaikesta maailmalla liikkuvasta rahasta 97 % on velkaa ja vain 3 % rahasta perustuu todelliseen aitoon kasvuun.

Rahoituslaitokset ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden ei voi antaa kaatua, muuten kaatuisi kaikki. Raha, mikä on pankkitililläsi, on siellä ja sillä saa sen mitä saa, koska näin on sovittu. Jos velkasopimusjärjestelmä romahtaisi, romahtaisi kaiken rahanumeerinen arvo. Koska koko järjestelmä perustuu kasvulle, kuin suuri pyramidihuijaus, on kasvun jatkuttava koko ajan. Olemme tavallaan pakkoavioliitossa kasvun kanssa, halusimme tai emme. Tämä tietysti johtaa siihen, että meillä ei yksinkertaisesti ole realistisia keinoja puuttua esimerkiksi ilmastonmuutoksen synnyttäviin tekijöihin, koska kasvun pitäisi pysähtyä tai jopa supistua. Tämä suurella todennäköisyydellä romahduttaisi talousjärjestelmämme Sorry folks!

Se, että minä ja kaverini ja heidän kaverinsa yhtäkkiä alkaisimme syödä vegeburgereita, myisimme automme ja alkaisimme kulkea junalla ja pyörällä, ei oikeasti maailmaa muuttaisi. On oikeastaan lähes naurettavaa ajatella niin, jopa siinäkin tapauksessa, että koko Suomen kansa tai Pohjoismaat, tai Eurooppa tekisi näin. Tokihan hiilidioksidipäästömme alenisivat, mutta samalla ajaisimme maailmantalouden hämmennykseen ja miltei romahduksen partaalle. Muu maailma todennäköisesti jatkaisi entiseen malliin ja Eurooppa ajautuisi ikuiseen taantumaan.

Vastaus liittyy koko arvomaailmamme muutokseen. Nyt ehdotettu ja osin myös toteutettu heinäsirkkojen syöminen, papuburgerit ja sähköautoilu ovat oikeastaan vain silmänlumetta ja todistelua itselle ja muille, että minäkin osallistun ilmastonmuutoksen torjuntaan ja olen siis hyvä ja moderni ihminen. Tämä palvelee ennen kaikkea omaa egoa ja toimii oman elämäntyylin mainoslauseena.

Yleensäkin onnellisuuden jahtaaminen kulutuksen kautta on johtanut siihen, että läntinen yhteiskunta on muuttunut äärimmäisen kilpailuhenkiseksi. Kilpailemme muiden kanssa ja tavallaan myös itsemme; koko ajan pitää jonkin olla paremmin, isompi TV, parempi auto, mikään ei riitä. Itsekeskeisyyden vuoksi olemme paljolti kadottaneet yhteisöllisyyden. Vain minä merkitsee ja hukumme yksilöllisyyden mereen. 

Nykyään joudumme tappelemaan äärettömän vähäisestä luonnonvarasta, menestyksestä ja vallasta. Koulutamme itseämme saavuttaaksemme paremman aseman ja tienataksemme enemmän. Koronakriisin yhteydessä poikkeus on alkanut vahvistaa sääntöä. Yhtäkkiä ns.matalapalkka-alat ovatkin niitä tärkeimpiä. Monesti näillä aloilla työskentelevien pontimena olekaan raha vaan työtä tehdään usein sydämestä. Kyse on tietenkin hoitohenkilökunnasta, siivoojista, roskakuskeista, päiväkodin henkilökunta, you name it. 

Kansallisesta ja henkilökohtaisesta kilpailukyvystä on tullut uuden vuosituhannen mantra. Jo pieniin lapsiin aletaan iskoistaa ajatusta, että maailma on eloonjäämistaistelu, jossa eniten leluja saanut on voittaja. Bisnesoppaiden ja yritysvalmentajien huonosti piilotettu sanoma on, että olemme mukana kilpailussa, jossa emme kuitenkaan koskaan tule saamaan tarpeeksi rahaa, arvostusta, voittoja, kauneutta ja seksiä. Silti koko järjestelmää kannatteleva ajatus on, että juuri minun pitäisi saada enemmän namuja kuin muiden. 

Tälläinen kilpailuasetelma ei kuitenkaan sovi kaikkeen ja lopulta kaadumme omaan nokkeluuteemme. Koko ajan puhutaan työn tuottavuudesta ja syyllistetään ammattitaitoisia ihmisiä siitä, että he tulevat kansantaloudelle liian kalliiksi. Ihmisiä arvioidaan ja pisteytetään ja toisaalta olemme koneiston rattaissa puuttuneet henkilötunnukseksi, sarjaksi numeroita ja ihminen numeroiden takana on kadonnut jonnekin; inhimillisyys katoaa numerosarjan mukana. Kaikkea ei kertakaikkiaan voi kilpailuttaa. Meillä tuntuu olevan vallalla ajatus, että jopa valtion jäänmurtamisen pitäisi olla kannattavaa. Tästä on logiikka kaukana. 

Arvokasta kulutusta

Ei kulutusta tarvitse lopettaa, mutta kannattaa miettiä olenko minä se mitä ostan ja puen päälleni. Ei kannata piilottaa minuutta ostetun kuorrutuksen alle. Luultavasti kaikkien meidän sisältämme löytyy lähimmäisiään tärkeänä pitävä ja rakastava ihminen.

Jos kulutukseen liittyvä yleinen arvopohja murrettaisiin ja palattaisiin lähemmäs aitoon lähimmäisenrakkauteen ja välittämiseen, niin samalla palaisimme todennäköisesti ihmisenä olemisen ja elämisen ydinolemusta. Tämä todennäköisesti tosin kaataisi nykyisen taloudellisperustaisten arvojen maailman korttitalosta muutaman kortin sieltä täältä ja niin mukavalta ja turvalliselta tuntunut korttitalo alkaisi huojua pahemman kerran, voisi jopa kaatua. Luulen, että monikaan meistä ei haluaisi romahtaa talon mukana ja alkaa uudestaan rakentaa maailmaa raunioista käsin.

Nyt kannattaa pitää maltti mielessä, järki päässä ja olla tappelematta vessapaperista 😉. Kukaan meistä ei halua alkaa keikuttaa laivaa, joka on hörppinyt jo vettä. Huominen tulee yhtä varmasti kuin eilenkin. Tuntuu hassulta ylempänä kirjoittamani jälkeen sanoa, että koittakaa nyt myös ainakin vähän kuluttaa. Haluamme kuitenkin varmaan, että lähikauppamme, tuttu ostarimme ja Kampaamo Lissu ovat auki vielä kesäkuussakin.

Pienyrittäjyys on maamme selkäranka ja kenties tärkein arkista elämäämme myös virkistyttävä asia. Naapurin R-kioskia tai ostarin pullantuoksuista pikkukuppilaa ei välttämättä aina huomaa, mutta silloin huomaa ainakin, kun sitä ei enää ole. Kannetaan yhdessä vastuu myös yrittäjien olemassaolosta ja mahdollisuudesta olla jatkossakin värittämässä arkeamme.

Korona pyörittää arvorulettia

Koronavirus ravistelee rajusti sekä totuttua yhteiskunnan arkista aherrusta ja järjestystä, että nähtävästi myös talousjärjestelmäämme. Kuluttajien, eli tavallisten ihmisten, huomio on nyt kiinnittynyt aivan muihin asioihin kuin uusien luksushyödykkeiden ja palvelujen (elektroniikka, harrastusvälineet, ravintolapalvelut, matkustelu jne.) ostamiseen. Nyt kulutuksen ja ostamisen pääpaino on viime päivinä kohdistunut ruokaan ja perushyödykkeisiin, äärimmäisenä esimerkkinä taistelu vessapaperista. Tämä puolestaan heijastuu välittömästi koko talousjärjestelmään, kun talouden kasvu pysähtyy ja näyttää jopa vakavan taantumisen merkkejä.

Mikä on tärkeää?

Köyhyys, nälänhätä, trooppiset hirmumyrskyt sekä rikollisuus ja muut tämän tyyppiset asiat eivät kosketa suurinta osaa meistä, joten ne eivät juurikaan tunnu edes kiinnostavilta muuten kuin uutisotsikoissa, jolloin päivittelemme maailman menoa. Se, mikä minua kiinnostaa, on tosi-tv -sarjan tapahtumat, julkkisjuorut, uusi 65-tuumainen tv, uusi auto, sisustusvinkit, matka koskemattomille saarille, kulttuuriset elämykset ja rokkikonsertit tai se, että laukussani tai housujeni takapuolessa on jonkun kuuluisan muotityypin nimi. Tärkeitä juttuja, mutta toisaalta auttavat arvostuksen saamisessa ja kertomaan muille, kuinka toteutan itseäni.

Oman itsensä brändääminen arvostuksen saamiseksi ja itsensä toteuttamiseksi on kaikkein tärkeintä, koska elämme sellaisessa maailmassa, missä naapurini ja arvostetut henkilötkin sitä tekevät. Meistä on tullut jonkun tietyn idean ja elämäntavan orjia. Suurin uhka useimmille on ollut pitkän aikaa tulla dissatuksi väärän asuvalinnan tai vääränlaisten mielipiteiden vuoksi. Olemme luoneet sellaisia luksusongelmia, mitkä ovat ajaneet ihmisiä jopa itsemurhiin tai mielenterveyseläkkeelle. Näin on niin kauan, kunnes lopulta ei olekaan.

Koska elämme omassa turvallisuudessamme, missä kaikki lopultakin tärkeimmät asiat ovat tulleet meille niin automaattisiksi, ettemme kiinnitä niihin juuri mitään huomiota. Mitkä asiat ovat aivan aikuisten oikeasti tärkeitä? Koska soitit viimeksi äidillesi tai lapsellesi? Oletko muuten sanonut veljellesi tai siskollesi, että rakastat häntä ja saanut tilit niin tasan, että välillänne ei ole kaunaa? Vaikka joku läheinen kupsahtaisi huomenna, niin olet sanonut ja tehnyt kaiken mitä halusit? Väittäisin, että monikaan meistä ei ole tässä tilanteessa, koska on niin kiire tehdä kaikkea muuta. En taida itsekään kokonaan selvitä tästä kuivin jaloin, jos aivan rehellinen olen.

Miian arvoruljanssi

Kun aikoinaan 15 vuotta sitten hyppäsin tutusta ja turvallisesta avioelämästä täysin tuntemattomaan ja aloin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään asioita, joita juuri minä itse haluan, alkoi matkani samalla myös itseeni. Erosin, siinä oli ensimmäinen askel. Toinen askel oli oman turvallisen urapolun uudelleenmäärittely, opetustöiden lopettaminen ja lentoemännäksi hakeminen. Ensimmäisen kolauksen uudessa kompassisuunnassa koin jo vuonna 2006, työskenneltyäni noin vuoden, kun lentoemännän työt loppuivat ja yhtiö meni konkurssiin; itse asiassa kaksi, ensimmäinen missä olin töissä ja toinen, johon olin menossa.

Nuorena ja nättinä pääsin kuitenkin äkkiä uudestaan lentoon ja sieltä sitten ponnistinkin tavoitteeksi asettaman unelmani täyttymykseen, Finnairin sinivalkoisille siiville. Elin unelmaani jonkin aikaa, mutta maaliskuussa 2009 yhtiö irtisanoi kaikki määräaikaiset työntekijät, minut mukaan lukien. Tämä oli melkoinen shokki, äärimmäinen shokki. Jotta elämässä ei pääsisi liian helpolla, niin minulle erittäin rakas ja läheinen, mummoni oli kuollut vain vähän aikaa aiemmin.

Alle kaksi kuukautta uutta ja ihmeellistä työttömyyttä ihmeteltyäni löysinkin yhtäkkiä itseni Töölöstä vakavasti loukkaantuneena. Kaaduin rullaluistimilla ja mursin selkäni erittäin pahasti. Ensimmäisen viikon vielä itkin menettämääni unelmatyötä, kunnes itse tajusin: ”Hei Miia, minä ehkä kävelen vielä joskus. Työ on työ ja terveys on terveys.” En halvaantunut, vaikka läheltä liippasi.

Tämän jälkeen koin muutamia keskenmenoja ja meille kerrottiin, että sorry, näyttää kovin siltä, että uuden lapsen saaminen ei nyt taida enää olla ohjelmassa. Tässä hötäkässä minulta kuoli loputkin isovanhemmat. Löysin itseni tekemästä taas työtä, jota itse asiassa inhosin. Lentotöitä ei ollut ja peruutin takaisin arkeen, jota olin inhonnut. Hypin melkein kattoon, kun pääsin sitten taas jossain kohtaa taas lentoyhtiöön, mutta kurssille asti en ihan päässyt, Konkurssi yllätti taas. Lentoalalla on aina välillä vähän turbulenssia. Ei, kun opettajaksi taas.

Välillä työ opettajana tuntui pitävän minua taas pinnalla ja hengissä ja esti vaipumasta kokonaan masennuksen synkkiin vesiin. Nähtyäni työni hyvät jäljet kansankynttilänä ja oppilaiden, jotka olivat kuin omia lapsiani, oppimisen ilon ja innokkuuden, nousi mielialani monta pykälää. Hei, täähän onkin kivaa.

Jotta elämä ei menisi liian hyvin, kohtasin seuraavaksi läheisen itsemurhan. Tämän jälkivaikutuksia käsittelen vielä tänäkin päivänä. Sen jälkeen hajosivat lasten päät, joita yritin sitten viimeisillä voimilla pitää kasassa. Koimme perheenä todella rankkoja aikoja ja en soisi moista helvettiä yhdellekään vanhemmalle. Mutta paremmat ajat taas palasivat uudelleen, kuten niillä on tapana ja pääsin takaisin lentohommiin. Tuntui, että elämä menee liiankin hyvin, mutta ähäkutti, pari ylläriä oli vielä nurkan takana ja koin elämäni rankimmat ajat viime syksynä.

Kaikki tämä jatkuva mankeli on muokannut minua. Arvomaailmani on heittänyt häränpyllyä niin, etten enää osaa arvostaa materiaalista hyvää muiden, elämässä aidosti tärkeiden asioiden edelle. Enkä näe rahassa mitään arvoa, se on välttämätön paha. Olen kasvattanut neljä lasta käytännössä yksin, taistellut ja todistellut äitiyttäni milloin missäkin. Senkin olen huomannut, että katkeruus muuttaa ihmisiä, niitäkin, jotka joskus ovat olleet elämäni lähimpiä ja tärkeimpiä. Olen maksanut äitiydestäni ns. etävanhempana erittäin kovan hinnan niin rahallisesti kuin henkisesti. Olen kynsin hampain taistellut saadakseni samat vanhemmuuden oikeudet kuin toisella vanhemmalla on. Olen yrittänyt tarjota lapsille rakkautta, rajoja, aikaa, ymmärrystä ja kokemuksia. Minulla ei ole heille ole ollut  aina tarjota merkkivaatteita taikka monia harrastuksia, aina olemme yhdessä joutuneet miettimään, kuinka pärjäämme, kuinka tietyt hankinnat vaikuttavat arkeemme.

Viime syksynä, kun pääni oli hajota jatkuvista vastoinkäymisistä ja esteistä, viisas tyttöni sanoi, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että olen olemassa. Eivät he tarvitse omia huoneita tai sitä eikä tätä, kunhan minä olen heidän elämässään. Olen joutunut kulkemaan oman polkuni, mutta se on myös kasvattanut minua ihmisenä. Olen joutunut pakosta ajattelemaan asioita eri tavalla, kohdannut oman elämäni koronaviruksia jo moneen kertaan.

Tällä kertaa, koronan ravistellessa maailmaa ja pakottaessa vähitellen ihmiset pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä, minä en ole se, joka putoaa korkealta ja kovaa. Minulla ei juuri ole menetettävää. Tai onpas sittenkin; lapseni, joiden arvoa ei voida mitata rahassa. Itse asiassa olen jopa hieman tyytyväinen, että ihmiset tipahtelevat kuplistaan maanpinnalle avaten silmät kauniille luonnolle, yhteiselle ajalle ja elämän ihmeellisyydelle. Maailma on äärettömän kaunis ja elämä on ihanaa, ilman sitä materiaa ja nice-to-have -tavarapaljoutta. Loppupeleissä tärkeimmät asiat löytyvät muualta kuin kaupan hyllyltä tai autotallista.

 

Kriisi ja arvomuutokset

Tarpeeksi pitkällä aikavälillä kaikkien ihmisten hengissäpysymisprosentti nykytiedon mukaan putoaa nollaan. Erilaiset uhkatilanteet tuovat tämän todennäköisyyspelin lähemmäs arkipäiväämme. Ajatus oman tai läheistemme elämän rajallisuudesta muuttaa usein ajattelutapaamme, jopa arvojamme. Nyt koronaepidemia on nostanut tämän normielämässä kaukaisen ajatuksen enemmän pinnalle.

Ihmiset, jotka ovat kokeneet koko elämän pysäyttävän tragedian (oma sairastuminen, onnettomuus, lapsen sairastuminen tai onnettomuus, läheisen kuolemantapaus jne.), ovat usein muuttaneet asennoitumistaan elämän marssijärjestykseen ja asioiden tärkeysjärjestykseen. Nyt koronavirus ja pelkkä oman tai läheisen sairastumisen uhka on nostanut monen kohdalla pinnalle ajatuksen kaiken rajallisuudesta. Olemme eläneet todella pitkään niin turvallisissa oloissa, että olemassaolomme ei oikeastaan millään tavalla ole suuressa mittakaavassa olleet uhattuna (fysiologiset perustarpeet, turvallisuuden tarve sekä sosiaalisuuden ja yhdessäolon tarpeet). Elämämme on nykyään täyttänyt erilaiset yksilöllisyyden tarpeet, kuten arvostuksen tarve ja oman itsensä toteuttamisen tarve – olen sitä mitä teen ja omistan.

Philip Maslow, yksi sosiaalipsykologian johtavista ajattelijoista, laati aikoinaan ihmislajin olemassaololle tärkeitä asioita kuvaavan tarvehierarkian. Hän totesi, että ihmisen olemassaololle tärkeintä on aina ja poikkeuksetta syöminen ja juominen. Kivikaudella miehet lähtivät ”mammuttijahtiin” ja uhmasivat omaa henkeään, kun perheille piti saada murua rinnan alle. Oma turvallisuus piti asettaa syrjään, jotta pysytään hengissä. Kun työkalut ja aseet kehittyivät, pyrittiin löytämään vähemmän riskaabeleita tapoja metsästää ja keksittiin alkaa pitää karjaa. Vaikka mammutinliha olisi ollut kuinka hyvää tahansa, turvallisuustekijät asetettiin seuraavaksi etusijalle. Sitä paitsi perheen menestymisen ja hengissä pysymisen edellytykset paranivat oleellisesti, kun ukko pysyi hengissä.

Porukalla turvallisuutta saatiin vielä lisää. Kannatti siis keräytyä yhteen ja alkaa iltanuotiolla tarinoita MEISTÄ. Me olemme niitä, jotka viljelevät ja metsästävät. Parantuneen työturvallisuuden myötä jäi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia istua iltaa yhdessä ja toteuttaa yhteisöllisyyttä. Tästä tosin tuli tärkeää vasta, kun huomattiin, että olemme saavuttaneet tilanteen, missä on ruokaa ja turvaa on tarpeeksi, eikä naapuri aio kalauttaa minua hengiltä saadakseen oman vatsansa täyteen. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan sosiaalinen eläin ja aivan kuten simpanssi- tai leijonalaumat, mekin viihdymme paremmin yhdessä kuin yksin.

Kolme perustarvetta on näin täytetty. Jäljelle jäävät kaksi ylemmän tason ns. luksustarvetta: tarve arvostukselle (sosiaalisissa porukoissa on kiva olla tärkeä tyyppi) sekä itsensä toteuttamisen tarve (elämäni on merkityksellistä ja olen mitä teen/omistan ja kerron siis tarinan itsestäni itselleni). Nämä ylemmät tarpeet ovat jo pitkään täyttäneet elämämme, ja osin myös tämä on johtanut kulutushysteriaan.

Jokainen meistä länsimaalaisista, joiden ei ruokaa ja turvallisuutta juurikaan tarvitse miettiä, on periaatteessa jonkun elämäntyylin sivutuote tai orja. Sanomme itsellemme ja muille, että meillä on vapaus valita. Toteutamme vapaasti itseämme ja tällä tavalla myös täytämme arvostuksen tarvetta. Tosi asia on, että vasta, kun olemme ”menettäneet kaiken” tai käyneet lähellä sitä, olemme vapaita tekemään juuri sitä, mitä lopulta syvällä sisällämme itse haluamme. Silloin ei tarvitse enää vertailla itseään naapureihin. Olen itsekin käynyt tämän ruljanssin läpi, kuten yllä totesin.

Nyt, näin yhteiskuntaa ja maailmaa ravistelevan kriisin alkumetreillä, toivon, että kaikki pysähtyisivät hetkeksi miettimään omaa elämäänsä. Mistä se arkeni on koostunut ja millaisia valintoja päivittäin teen? Elänkö arvoni todeksi? Voinko huomenna tai kymmenen vuoden päästä kiitellä itseäni hyvin eletystä päivästä tai kokonaisesta elämästä?

P.S. Tulen muuten jatkamaan tätä arvojen pohdintaa ja arvomaailman rakentumisen analyysiä jatkossakin. Tähän on pakko lopettaa tällä erää, ettei lukijalle tule uni silmään. Koittakaa selvitä elämästä hengissä mahdollisimman pitkään 😊

P.P.S. Jos sinua kiinnostaa vähän vakavamielisempi pohdiskelu koronakriisin mahdollisista vaikutuksista arkisen elämän muutokseen ja miksi näin saattaa käydä, lue tämän kirjoituksen sisarkirjoitus, jonka tässä postailen varmaan jo huomenna. Otsikko on jo keksitty, päässä surisee, sormet laulavat näppiksellä ja huomenna… ”Korona heiluttaa laivaa”.