Eilen minulle tapahtui jotain merkittävää. Saattelin nuorimman lapseni ensimmäistä kertaa pitkälle koulupolulleen. Koulupolku on pitkä, mutta onneksi etäisyys lähimmästä koulusta on lyhyt. Tänään hän nimittäin halusi lähteä hyvissä ajoin jo itse, ekaluokan tokapäivään. Näin se kävi omassa lapsuudessanikin.
Koen omalla tavallaan suurta haikeutta ja samaan aikaan myös suunnatonta ylpeyttä. En enää koskaan saattele lastani ensimmäiseen koulupäivään. Tein tämän jo neljättä kertaa, joten on minulla tästä kokemusta. Jokaisella kerralla tunsin samaa jännityksen sekaista ylpeyttä. Tästä se nimittäin pienen ihmisen oma elämä symbolisesti alkaa.
Pieni tyttöni siirtyy asteittain muiden ohjaukseen ja tien päässä on toivottavasti ihan oma elämä nipullisella selviytymisvalmiuksia sen oman elämän hoitamiseen. Tältä matkalta mukaan tarttuu sitten paljon kokemusta, muutamia koulutodistuksia ja toivottavasti paljon oppia. Haluan, että hän pärjää elämässään.
Lapsi tarvitsee luotettavaa auttajaa ja ohjausta
Tyttöni oppii paljon asioita. Ne hän oppii kirjoista ja opettajan kertomana sekä ohjauksessa. Koululaisen elämään kuuluu paljon muitakin asioita ja niiden antama oppi on varmasti vähintään yhtä tärkeää kuin kirjoista luetut ja opettajan suusta kuullut totuudet. Ensin opitaan lukemaan ja laskemaan, sitten harjoitellaan. Kun perusta on rakennettu, aletaan hiljalleen siirtyä muihin maailman lainalaisuuksiin kuten, että maapallo on pyöreä ja haarukka putoaa pöydältä lattialle, koska…
Kerroin, että koen haikeutta ja ylpeyttä. Tänä aamuna olin ylpeä siitä, että tyttöni halusi mennä kouluun jo ihan itse. Hän aloittaa pitkän polkunsa rohkeasti ja luottaen siihen, että ”minä osaan, ja minusta pidetään huolta”. Se, mitä en vielä osaa, minä opin kyllä, kunhan minulle opetetaan ja joku opettaa. Tähän tarvitaan juuri sitä luottamusta, ainakin kahdella tai kolmella tapaa.
Minä luotan itseeni ja uskon, että osaan jo jotain ja opin kyllä lisää. Minä luotan siihen, että maailma ympärilläni on tarpeeksi turvallinen siihen, että voin mennä kouluun ja kaikki noudattavat sellaisia sääntöjä, ettei minun tarvitse pelätä koulussa tai koulumatkalla. Minä luotan siihen, että vanhempani ja opettaja kyllä pitävät huolen minusta, koska olen lapsi. Minä tarvitsen vielä huolehtijaa ja turvallista käskijää, joka ohjaa minua oikeaan, kun olen menossa väärään.
Sitten, kun minä opin tästä kaikesta lisää, niin opin koko ajan yhä enemmän itse pitämään kaikesta tästä huolen itse. Tätä ekaluokkalainen ei vielä tiedä, mutta kyky ymmärtää tätä kasvaa joka päivä lisää, ainakin pikkuriikkisen.
Lopulta minä vanhempana huomaan, että itse olen vanhentunut jo monta vuotta, ja lapseni on saavuttamassa aikuisuuden kynnyksen, sen tilanteen, missä hän sanoo minulle ja itselleen: ”Minä kyllä pärjään ihan itse, älä huolehdi”. Sitten laina-aika on päättynyt, koska lapset ovat meillä vanhemmilla vain lainassa. Koitetaan pitää siis lainatusta ”aineistosta” mahdollisimman hyvää huolta sekä kantaa ja ymmärtää lainaajan vastuu ja rooli.
Mihin ilmakehä loppuu? Entä milloin alkaa aikuisuus?
En tunne ketään aikuista, joka ei joskus olisi ollut lapsi. Meitä aikuisia on monenlaisia, mutta tämä asia yhdistää meitä kaikkia. Kaikki ovat olleet myös nuoria. Milloin lapsesta tulee nuori? Milloin nuoresta tulee aikuinen? Missä menee nuoren aikuisen, aikuisen aikuisen, keski-ikäisen aikuisen, vanhan aikuisen ja vanhan raja?
Ei minulla noihin asioihin ole vastausta, mutta sen tiedän, että lapsi on lapsi. Teinikin on vielä lapsi, mutta joskus lapsen pitää ottaa aikuisen rooli ja päätösvalta asioissa, joissa kykyjä varsinaisesti siihen ei vielä ole. Olen omalla kohdallani törmännyt tähän, koska minulla on myös aikuisia lapsia, tai niin ainakin ajattelen.
Mitenkähän se nyt sitten oikein on? Se näyttää ankalta, vaakkuu kuin ankka, ui kuin ankka ja lentää kuin ankka. No sehän on sitten aikuinen. Se asuu omillaan, ajattelee itse ja on eri mieltä kanssani, tienaa omat rahansa, tekee omat päätöksensä ja kantaa itse vastuun omita teoistaan. Kyllä se näin deduktiivisesti päätellen on aikuinen. Minun lapseni, mutta aikuinen. Vanhemmuus ei lopu koskaan, eikä äärettömyys.
No mistä lapsen sitten tunnistaa? Tietysti siitä, ettei se ole aikuinen. Rajanveto vaan on vähän hankalaa. Mielestäni kuitenkaan esim. 16-vuotias ei ole aikuinen. On meillä myös laki osoittamaan aikuisuuden rajaa, sillä edellytyksellä, että 18-vuotiaan täysi-ikäisyys tarkoittaa aikuisuutta. 18-vuotias on lain silmissä melkein täysaikuinen, ei kuitenkaan niin aikuinen, että saisi ostaa viinaa. Laissakin törmätään siis rajanvedon ongelmaan.
Nuorisoa ei ollut vielä 40-luvulla. Nuorisokulttuuri alkoi vasta vajaa vuosikymmen myöhemmin. Nuoruus modernina ilmiönä syntyi vasta 50-luvulla, lähinnä Yhdysvalloissa ja levisi siitä sitten ympäri läntisen maailman. Tätä ennen lapsuudesta oli siirrytty suoraan aikuisuuteen ja työelämään, mutta kasvaneen vaurauden myötä koulutusmahdollisuudet paranivat ja koulun penkillä vietetty aika piteni. Syntyi uusi yhteiskunnallinen ryhmä, nuoret, teinit, jotka halusivat erottua vanhemmistaan. Nuoriso halusi oman pukeutumistyylinsä, hiusmuotinsa, slanginsa, musiikkimakunsa ja huvinsa ilmaisemaan tämän uuden sukupolven erilaisuutta ja riippumattomuutta aikuissukupolvesta.
Nuoriso, nuoret ja nuorisokulttuuri ovat nykysilmin katsottuna itse asiassa aika hyvä vaihettumisjakso matkalla lapsuudesta aikuisuuteen. Vertauksena otan nyt ilmakehän. Sillä ei ole tarkkaa ylärajaa. Ilma harvenee koko ajan ylöspäin mentäessä hiljalleen kuin liukuväri. On sovittu, että ilmakehässä voidaan erottaa erilaisia kerroksia, mutta niilläkään ei ole näkyvää rajaa. Lopulta saavutetaan ilmakehättömyys ja päädytään avaruuteen, pois maapallolta.
Lain määräämät aikuisuuden sovitut ikärajat ovat kuin ilmakehän sovitut (olemassa olevat) kerrokset. Jossain kohtaa se lapsuuskin loppuu ja alkaa aikuisuus. Omaa lapsuutta ei silloin enää ole. Nuoruus on liukuväri lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Ennen aikoinaan lapsuus loppui ja sitten siirryttiin vastuulliseen aikuisuuteen. Nyt aikuisuuteen liu’utaan vaiheittain ja tämä asettaa paljon haasteita etenkin opetukseen ja sen järjestämiseen.
Kuka saa päättää? Saako nuorta pakottaa?
Se näyttää ankalta, vaakkuu kuin ankka, mutta ei osaa uida kuin ankka ja eikä lentää kuin ankka. Se on sitten nuori. Jotkut joutuvat jo hyvinkin varhain ottamaan paljonkin vastuuta omasta elämästään ja joutuvat tavallaan hyppäämään lapsen kengistä aikuisen liian suuriin saappaisiin kerralla.
Nuori tarvitsee aikuisen tukea niin jo ihan elämän perusasioissa kuin elämää koskevissa valinnoissa. Siinä suhteessa nuori on vielä lapsi. On toki nuoria, jotka hoitavat oman vastuutonttinsa hienosti; heräävät aamulla kouluun ajoissa, tekevät läksynsä ja nukkuvatkin joskus, jotta pakollisessa koulussa jaksaisi istua koko päivän pahemmin torkkumatta.
Peruskoulu päättyy aika hankalassa iässä, 16-vuotiaana. Oppivelvollisuus päättyy sitten 17-vuotiaana, tai silloin, kun peruskoulu on suoritettu, eli oppivelvollisuusikää nuorempana. 16-vuotiaan pitäisi alkaa päättää tässä kohdin sitten loppuelämän suunnasta, koska peruskoulun jälkeinen valinta oppilaitoksen suhteen on perinteisesti, joko antanut lukion aikana muutaman lisävuoden miettimiseen, tai sysännyt nuoren johonkin ammatilliseen suuntaan.
Perinteisesti tämä on mennytkin näin, mutta maailma ympärillä on muuttunut. Opiskelua häiritseviä tekijöitäkin on enemmän kuin ennen. Älylaitteet ovat paljolti korvanneet perinteisen lukemisen ja kirjoittamisen. Pikaviestittely on muuttamassa luku- ja kirjoitustaitoa sekä intoa huonompaan suuntaan. En päivittele tätä tässä enempää, mutta tämäkin tuo oman haasteensa opiskeluun. Lukeminen, kirjoittaminen ja laskutaito ovat ne välttämättömimmät perustaidot, joilla mitataan myöhempiä oppimistuloksia, tietysti kädentaitoja unohtamatta.
Nykyään on entisiin aikoihin verrattuna paljon tavallisempaa, että otetaan joku suunta ensin, muutetaan sitten suuntaa ja valmistutaan ihan johonkin muuhun ammattiin kuin mistä peruskoulun jälkeinen opintopolku alkoi. Tämä on ihan ok, mutta samalla pitäisi muistaa, että tällöin heitämme aika paljon opetusresursseja hukkaan.
Opiskellaan ensin vaihtelevalla motivaatiolla ja menestyksellä pari vuotta putkimiehen hommia ja sitten päädytään lopulta kampaajaksi. Tämä on korni esimerkki, mutta tuo korostetusti esiin voimavarojen haaskaamisen opintopolkua hakevien nuorten koulutuksessa.
Aloitetun koulutuksen tavoitteena olisi valmistua ja aloittaa elämä yhteiskunnan tuottavana jäsenenä. Oppilaitoksen tulee olla muutakin kuin säilöä nuoria muutamaksi tunniksi päiväsaikaan ja saada ylläpidettyä jonkinlaista vuorokausirytmiä.
”Emmä jaksa. Emmähaluukkaan oikeestaan kampaajaks. Toi lähihoitajan homma vois olla kivempi, tai puutarhuri. Emmätiä. Ihasama. Voin mä kouluun mennä silti.” Ok, sanoo iskä ja äiskä. Ok, sanoo opettaja, vaikka ärsyttää, kun olihan tuo Tiina täällä jo reilun vuoden ja menee vähän hukkaan nyt tuo saamasi koulutus, mikä jää kesken. Ok, sanoo opo, ja kertoo muista opintovaihtoehdoista, koska pitäähän joku koulutus olla. Jonkun pitäisi vähän käskeä kovemmin tätä Tiinaa, kun ei se oikein itse tunnu saavan tästä kiinni, ajattelee opo, ja alkaa kertoa muista vaihtoehdoista. Tiinalla on tosin kiire jo muualle.
Tiina käy sitten silloin tällöin puolipakolla muutamana päivänä koululla, kun ei sinne kuitenkaan ole ”aivan pakko” mennä. Lähiopetusta on vain maanantaisin ja torstaisin aamupäivällä ja sitten itsenäistä opiskelua ja työssäoppimista. Tämä on korni esimerkki (taas), mutta moni ammatillinen opettaja jakaa saman huolen ja turhautuu. He haluaisivat opettaa ja valmentaa ja välillä käskeä ja patistaa nuorta, joka ei ole aikuinen ja jonka vanhemmat eivät oikein saa häntä liikkeelle.
Ammatillisen opetuksen uudistuksen myötä opettajista on alettu puhua valmentajina ja tasavertaisina opiskelijoiden kanssa. Auktoriteetteja yritetään hiljalleen häivyttää. Vanhempien auktoriteettiasema on jo useimmissa kodeissa hiljalleen sulamassa ja kasvatusvastuuta on sysätty yhä enemmän kouluille ja opettajille. He ovat kasvatuksen ammattilaisia. Sama toki koskee osin jo jopa varhaiskasvatusta.
Vanhemmuus ei ole aina kivaa tai helppoa. Aikuisella on kuitenkin aina lopulta vastuu omista lapsistaan, eikä sitä saa sysätä kasvatuksen ammattilaisille. Aikuinen ei ole lapsensa kaveri, vaan vastuussa oleva vanhempi.
Auktoriteettien heikentäminen ja vanhemmuuteen tai opettajuuteen liittyvä valta-asetelma ei saa kadota. Koti, uskonto, isänmaa -arvosetissä tämä edustaa sitä kotia ja sen perinteistä arvojärjestystä. Vanhemmat ovat perheen päitä, ei aikuisuuteen kasvava nuori. Hänellä ei kerta kaikkiaan ole kykyjä ja edellytyksiä siihen.
Nuorten itsenäisyyden korostaminen, itseohjautuvuuden yliarvioiminen ja oman arviointikyvyn liiallinen arvostaminen auktoriteettiasemia purettaessa ja kyseenalaistettaessa on huolestuttavaa. Rajat tuovat turvaa niin lapsille, nuorille kuin aikuisille. Maailmassa on rajoja kaikille. Muuten maailma olisi turvaton paikka myös aikuisille. Tähän on syytä tottua ja kasvaa siihen jo lapsena ja nuorena.
Koulussa opettajan ja opiskelijan ei kuulu olla tiedoiltaan, taidoiltaan ja asemaltaan tasavertaisia. Se johtaa turvattomuuteen. Uskon, että tärkeimmissä asioissa myös nuori itse luottaa lopulta tutun vanhemman päätökseen enemmän kuin kaveriporukan alfauroksen mölinään ja kapinointiin, vaikka se kuulostaakin makeemmalta.
Aikuisen, varsinkin vanhempien ja opettajan on voitava olla turvallinen auktoriteetti. Siksi aikuinen saa päättää ja nuorta saa pakottaa. Lapset ja nuoret tarvitsevat vielä niitä turvallisia aikuisia, jotka asettavat rajat. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö keskinäistä kunnioitusta voisi olla tai etteikö nuoren mielipidettä pitäisi kuulla ja kuunnella, mutta tasavertaisia ei pidä olla.
Kuulostaa aika konservatiiviselta, mutta mieluummin näin.
Koulupakko tai sakko – vähemmillä resursseilla parempia tuloksia?
Voi kauhistus, sanon minä. Hallitus nimittäin kokoontuu ensi kuussa budjettiriiheen, jossa on tarkoitus sinetöidä myös oppivelvollisuuden pidennys. Nuorten olisi siis pakko suorittaa peruskoulun perään joko lukio tai ammattikoulu. Tavoitteena on suomalaisten ”osaamistason nostaminen”. Taustalla on huomio, että pelkän peruskoulun käyneiden työllisyysaste on matala.
Pannaan sitten koulupakko aina 18 ikävuoteen asti. Sillähän tämä ratkeaa. Koulupakolla saadaan kyllä perustellusti myös toiselle asteelle ilmaiset oppimateriaalit, mutta tämä järjestely saataisiin aikaan varmasti muillakin asetuksilla. Sitä paitsi ilmaisia aterioita ei ole, eikä opetusmateriaaleja. Joku ne maksaa aina. Voisin kuvitella, että tämä menee kuntien piikkiin. Ehkä tarjolla on valtiolta sitten tukea tähän.
Rahoituksen perustana on niin sanottu opiskelijakohtainen yksikköhinta, joka joutui viime vuosikymmenellä ankaraan leikkuriin. Säästöjen jäljiltä lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten valtionosuuksissa ammottaa noin tuhannen euron vaje per opiskelija. Ei ole varaa sitten järjestää henkilökuntaintensiivistä opetustakaan. Nyt puhun siis lähiopetuksesta ja henkilökohtaisesta ohjauksesta. Se ei voi olla heijastumatta opiskelijoihin, motivaatioon ja oppimistuloksiin.
Samalla tutkimukset kertovat, että opiskelijoiden uupumus on lisääntynyt ja viihtyvyys vähentynyt. Opiskelijat ovat sanalla sanoen hukassa. Opettajien auktoriteettia puretaan ja heistä tulee yhä enemmän oppimisen ohjaajia. Opetushallinnon kouluarjesta vieraantunut palaveriporras lyö pöytään toinen toistaan kunnianhimoisempia visioita opiskelijoiden yksilöllisestä ohjauksesta, itseohjautuvuudesta ja monipuolisesta arvioinnista. Eivät nuoret tällaiseen ole valmiita, vaikka se olisi kuinka kaunista ja kivaa.
Mennäänpä vielä toisen asteen maksuttomuuteen. Koronakriisin vuoksi velkaantuvalta Suomelta rahat ovat vähissä, kun EU- tukipakettikin pitää hoitaa. Yllättävää on, että hallitukselta näyttääkin nyt löytyvän rahaa siihen, että kaikille toisen asteen opiskelijoille jaetaan ilmaiset oppimateriaalit. Ei sitä rahaa ole ja taikomaankaan ei pysty. Kuntataloudet natisevat liitoksissaan ja valtion tuki kunnille uhkaa jatkossa jäädä selvästi vajaaksi, niinpä konkurssikypsien kuntien pitää jatkossa etsiä taas uusia säästöjä, ja katse kääntyy väistämättä opetukseen. Kaikkialta on jo kiristetty.
Nyt olisi todellakin syytä lykätä kallista ja teholtaan hyvin kyseenalaista lakihanketta, jota ajetaan nyt poliittisen agendan ja arvovallan vuoksi. Raskaasti velkaantuva valtio käyttää rutosti rahaa sillä seurauksella, että opetuksen taso heikkenee. Koulutusinvestointina markkinoidusta uudistuksesta näyttääkin tulevan koulutusleikkaus, vaikka hintalappu kasvaa.
Tuskin oppivelvollisuusiän korottaminen ratkaisee myöskään motivaation puutetta tai uravalinnan vaikeutta. Sanon rumasti: pinnari on pinnari pakolla tai ilman. Sanon sitten nätimmin: tuskin motivaatio-ongelmaa saadaan korjattua koulupakottamalla, eli oppivelvollisuusikää nostamalla. Pudokkaita ja alanvaihtajia tulee olemaan aivan yhtä paljon, ellei jopa enemmän.
Jos vanhemmat eivät saa väsynyttä ja ”eksynyttä” nuorta nyt kouluun aamuisin, niin miten asetelma muuttuu, kun vanhempien niskassa on sitten sakko tai lastensuojelu, koska lakia rikotaan?
Nyt pitäisi hallituksen ottaa hattu kauniiseen käteen ja sanoa, että nyt ei ole aika tehdä kalliita ja tulosarvoltaan kyseenalaisia uudistuksia koulutukseen. Viimeksi tehty ammatillisen opetuksen reformikaan ei oikein onnistunut. Nyt pannaan taas haisemaan, ja vielä huonompaan aikaan.
Minä opettajana vaadin monien kollegojeni tavoin, että nyt painetaan jarrua. Hoidetaan taloutta ensin kuntoon, jotta meillä olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia saada tällainen suuren mittakaavan uudistus onnistumaan. Oppivelvollisuusiän nostaminen ei ole viisasten kivi, jolla nyt koulutuksen ympärillä vellovat ongelmat saadaan ratkaistua.
STOP!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti